Ajankäytön ABC

Sananlasku sanoo että ihiminen ite kiireensä tekkee.

Miten ihmeessä aikani riittää päätoimiseen hoitotyön opiskeluun, jumppaamiseen kuukausimaksulla koko rahan edestä, sihteerinä toimimiseen larppiyhdistyksessä, parisuhteen hoitoon, sukulaisten ja ystävien näkemiseen, laiminlyömättä lemmikkejä ja riittävää yöunta? Aivan kevyesti. Ja vielä ehtii katsoa Aliaksenkin torstai-iltana.

Minä en ymmärrä kiirettä. Mihin ihmisillä on kiire? Lähtisivät varttia aiemmin. Minä opettelen sitä ihan tosissaan, koska vihaan itseäni hetken aina kun olen myöhässä. Se on epäkohteliasta muita kohtaan, selkärangatonta ja nolon helposti vältettävissä.

Minulla on omat konstini ajan hallintaan. Ensinnäkin kalenteri, en voisi elää ilman kalenteria. Tai voisin, mutta en luota muistiini. Toiseksi, täytyy osata sanoa EI. Kaikkea ei tarvitse tehdä heti, ja on paljon asioita, joita ei tarvitse tehdä koskaan.

Tänään mietin patologian tunnilla miten rajallinen elämä on. (Patologia saa minut aina herkistymään... voih.) On järkyttävää ajatella vaikka että omat vanhempani voivat kuolla milloin hyvänsä, isänikin on kaikkien kansantautien riskiryhmässä. Pelottaa ajatella, että he eivät näkisi lastenlapsiaan - minun kauniita ja älykkäitä jälkeläisiäni. Joka tapauksessa, ajatus väliaikaisuudesta saa miettimään kiireen järjettömyyttä. Niin, mikä todella on oleellista?

Tällä hetkellä minulla on aika kevyttä koulussa, ja tulee olemaan koko lopputalven. Olisi varmasti raskaampaa jos tekisi sen määrän töitä mitä hyviin arvosanoihin vaaditaan, mutta enpä ole vielä masentunut laiskuudestani... olen sentään sinnikkäästi ollut luennoilla. Koulussa ei kuitenkaan mene aikaa kovinkaan paljon viikossa.

Jumppaaminen ja muu liikkuminen vie minulta normaalisti 4-6 tuntia viikossa. Se tuntuu tietenkin kokonaiselta työpäivältä, mutta tuo aika on helppo viettää myös vaikka telkkarin ääressä. Katson telkkaria melko vähän, koska olen parhaaseen katseluaikaan lenkillä tai jumpalla.

Minulla ja Mikolla ei ole tarpeeksi yhteistä aikaa. Tänään leivoimme tarkoituksella yhdessä unelmakääretorttua, ja se oli tosi hauskaa. Yhteistä aikaa ja tekemistä pitää vain repiä jostain. Viihdymme aivan hyvin omissa oloissamme (minä koneella aivan turhankin hyvin) ja välillä vieraannumme, koska emme hassuttele tarpeeksi yhdessä.

Anonyymi vierailija oli huolestunut koiramme selviytymisestä arjessa. Olen itsekin ollut huolissani, ja huomannut että välillä Jasmi on levoton. Kuitenkin, esim. parin viime päivän ajan olen huomannut sen olleen paljon rauhallisempi, kun eilen kävimme koirapuistossa ja tänään aamulla kävin sen kanssa pyörälenkin ja päivällä leikimme meidän takapihalla olevalla pienellä mäellä. Huomenna käyn ensin bodypumpissa, sen jälkeen siskon kanssa lounaalla, jonka jälkeen menemme siskon kanssa mummilaan. Sinne menen pyörällä ja otan Jasmin mukaan. Se saa siis olla ison osan päivästä mukana ja vielä juostakin, joten uskon että se on ihan tyytyväinen. En uskalla lähteä vielä vähään aikaan kunnon lenkille, koska en uskalla nostaa sykettä kovin korkealla vasta oltuani sairaana.

Olen ollut koiran yksinhuoltaja ja voin sanoa, että se on paljon rankempaa kuin parisuhde ja koira. Nyt voimme suunnitella menojamme niin, että jos Mikolla on Han Moo Do-leiri, minä olen kotona Jasmin kanssa. Jos sattuu vielä niin että minulla on menoa, pystyn kysymään vanhemmilta hoitopaikkaa Jasmille. Harmi ettei minulla ole juurikaan omia viikonloppumenoja, joita ei voisi jättää väliin niin että voisin vaatia Mikkoa olemaan "koiranhoitajana".

Sairaana ollessa huomasi parisuhteen tarpeellisuuden. Vaikka kämppä olikin sotkussa (Mikko on ihan helvetin laiska kotitöissä vaikka se väittää aivan muuta) niin Jasmi pääsi pihalle ja sai ruokansa. Monesti tuntuu että Mikko kuvittelee uhrautuvansa jos hän lähtee Jasmin kanssa pihalle iltamyöhällä, vaikka kyseessä on yhteinen lemmikki ja yhtä lailla hänen vastuullaan. Tuntuu monesti, että minä olen loppujen lopuksi vastuussa kaikesta ja Mikko auttaa sen verran kuin jaksaa.

Ajankäytöstä. Kyllä sitä aikaa on kaikilla se 24 tuntia vuorokaudessa. Minulla riittää tosi hyvin aikaa nenänkaivamiseen ja muuhun rentouttavaan. Ei minulla ole mitään ongelmia "sovittaa" asioita kalenteriin, kyllä ne sinne mahtuvat ihan kevyesti. Jos torstai on täynnä niin ei sinne enää muuta laiteta. Maailmassa olisi vaikka kuinka paljon mielenkiintoisia asioita, joihin haluaisin aikaani käyttää, mutta resurssit ovat kovin rajalliset.

Eniten haluaisin oppia nukkumaanmenon jalon taidon. Olen osannut sen ja minulla on ollut todella kadehdittava vuorokausirytmi. Kymmeneltä nukkumaan ja kuudelta herätys. Se tuntui hyvältä. Nyt kello alkaa olla kaksitoista ja tässä sitä kukutaan.

Kullanarvoiset hetket, mitä ne ovat? Ihan vaan kiireettömiä hetkiä, sataprosenttista läsnäoloa ja mukavaa eksistenssiä. Koira makaa ketarat oikosenaan ja rapsutan sen massua. Kissa kehrää tyynyn vieressä. En kaipaa mitään hurjia extremekokemuksia, tuntuu että koko ajan opin arvostamaan enemmän ja enemmän elämän pieniä iloja. Ja suorastaan meditatiivista olemassaolon tiedostamista.

Heh, kissa hyppäsi syliin kehräämään, tuli sanomaan että on aika mennä nukkumaan, koko muu lauma on jo valmiina yöpuulle. PRICELESS.

Astuessaan ulos nykyhetkestä ihminen astuu ulos siitä ainoasta hetkestä, jossa elämä on läsnä. Hänen ei tarvitse osallistua elämään, kun hän siirtää sen aina eteenpäin, sinne jonnekin. Kiireen ihminen luo, jotta todellisuutta ei tarvitsisi kohdata. Ihminen luo kiireen tekemällä elämässään sellaisia valintoja, ettei hän koskaan ehdi pysähtyä. Kun hänen ei tarvitse pysähtyä, hänen ei koskaan tarvitse kohdata omaa tyhjyyttään ja riittämättömyyttään. Mitä suurempi ahdistus, sitä lujempaa mennään. Mitä lujempaa mennään, sitä suuremmaksi ahdistus kasvaa.
(Tommy Hellsten)