Saavuin aamuvuoroon ottamaan yököltä raporttia muita ennen.
Aamun raikas ilma tekee hyvää ajatuksille, saman kuin huuhteluaine pyykille.
Life is a rollercoaster, you just gotta ride it, baby.
Herääminen aamuyöllä yksin on helvetti maan päällä.
Suudelmat ovat balsamia.
Kaksi työvuoroa, Hani. Kaksi aamua, kyllä sinä kulta jaksat.
Nyt kahvia. KAHVIA!
lauantaina, heinäkuuta 29, 2006
Raavi tiesi eteenpäin
Tällä hetkellä elämä tuntuu paikoittain siltä, kuin etenisin jalattomana ryömien kynnenaluset mullassa, vatsapuoli vereslihalle raapiutuneena. Jälkimaku on mahanesteestä hapan ja kyynelistä suolainen. No, antakaa minun pitää halpa dramatiikkani, sehän minut pitää elossa herätessäni yksin aamuyöstä siihen että on aamuyö ja olen yksin.
Enää kaksi aamuvuoroa. Tunnin päästä alkaa niistä ensimmäinen.
I was weak before now you made me so numb
I can't feel much for you anymore
I gave you my all, my baby
I'm numb, numb, numb
Pink : Numb
Niin kauan kuin on toivoa, on elämää. Tai toisinpäin.
Mikä tekee ihmisestä kokonaisen, ruumiilla ja sielulla elävän...? Kuten ruumiilliset nautinnot ovat minut ajoittain tehneet hyvinkin iloiseksi, myös sielullinen kärsimykseni kostautuu keholle niin että sitä etoo ja palelee. Koita parka jaksaa.
Ei mitään hätää, minulla on tapani selviytyä ja minulla on enää kaksi aamuvuoroa, joiden läpi raahautua, niin pääsen lepäämään. En tiedä onko kovin turvallista luottaa niin paljoa turvaverkkoon, joka on kuitenkin vain ihmisen punoma kapine ja aina on olemassa jonkinlainen pieni purkautumisen vaara, joka pohjautuu ihmisen elämässä esiintyvään kipeään ironiaan.
Kaipaan turvapaikkaa. Kaipaan syliin, kaipaan silitystä. Tunnen itseni heikoksi ja vahvaksi yhtä aikaa. Etenen berserkkimäisessä transsissa, mutta se rakoilee. Kun pääsen syliin, voin murtua rauhassa. Kun saan koottua itseni, kestän jälleen mitä vain.
Meillä jokaisella on omat tapamme selviytyä elämästä, joka ei tähän mennessä ole kenellekään näyttäytynyt jatkuvana ruusuilla tanssimisena - eikä kukaan ole toisen tapaa arvostelemaan. Jokainen meistä elää keskellä surua, pettymystä, menetystä, maailman epävarmuutta, ilman selkeää syntymässä julistettua elämäntarkoitusta. Jos se elämäntuska voisi yhdistää meitä sen sijaan, että käpertyisimme itseemme päästämättä ketään lähelle...
Minä olen vahva, minulla on terveet kädet, jotka voin ojentaa toiselle kun hän vajoaa juoksuhiekkaan. Välillä minun täytyy kerätä voimia, mutta minä jaksan taas ja se on minun maanpäällinen tehtäväni, jollaisen jokaisen olisi hyvä keksiä ihan omasta päästään motivoituakseen jatkamaan eteenpäin.
Jos ihminen tietää loukanneensa toista enemmän tai vähemmän vahingossa, vaikkei olisi tarkoittanutkaan mitään pahaa, onko epäoikeudenmukaista silti odottaa häneltä jonkinlaista anteeksipyyntöä?
Olen huolissani lajitoverista, joka etenee berserkkimäisessä transsissa, mutta ei tunnu löytävän turvalliseen paikkaan, jossa voisi murtua. Minusta tuntuu, että ihmisen pitää ensin hieman hajota ennen kuin hän voi koota itsensä. Liika runteleminen tekee ihmisestä tunnottoman ja kovettaa. Sellainen ihminen on tahattomasti kylmä ja ilkeä. Turvapaikassa saa olla heikko. Sillä hetkellä löytää itsensä taas ja... muistaa taas laulunsa sanat.
Keep on singing your song.
Enää kaksi aamuvuoroa. Tunnin päästä alkaa niistä ensimmäinen.
I was weak before now you made me so numb
I can't feel much for you anymore
I gave you my all, my baby
I'm numb, numb, numb
Pink : Numb
Niin kauan kuin on toivoa, on elämää. Tai toisinpäin.
Mikä tekee ihmisestä kokonaisen, ruumiilla ja sielulla elävän...? Kuten ruumiilliset nautinnot ovat minut ajoittain tehneet hyvinkin iloiseksi, myös sielullinen kärsimykseni kostautuu keholle niin että sitä etoo ja palelee. Koita parka jaksaa.
Ei mitään hätää, minulla on tapani selviytyä ja minulla on enää kaksi aamuvuoroa, joiden läpi raahautua, niin pääsen lepäämään. En tiedä onko kovin turvallista luottaa niin paljoa turvaverkkoon, joka on kuitenkin vain ihmisen punoma kapine ja aina on olemassa jonkinlainen pieni purkautumisen vaara, joka pohjautuu ihmisen elämässä esiintyvään kipeään ironiaan.
Kaipaan turvapaikkaa. Kaipaan syliin, kaipaan silitystä. Tunnen itseni heikoksi ja vahvaksi yhtä aikaa. Etenen berserkkimäisessä transsissa, mutta se rakoilee. Kun pääsen syliin, voin murtua rauhassa. Kun saan koottua itseni, kestän jälleen mitä vain.
Meillä jokaisella on omat tapamme selviytyä elämästä, joka ei tähän mennessä ole kenellekään näyttäytynyt jatkuvana ruusuilla tanssimisena - eikä kukaan ole toisen tapaa arvostelemaan. Jokainen meistä elää keskellä surua, pettymystä, menetystä, maailman epävarmuutta, ilman selkeää syntymässä julistettua elämäntarkoitusta. Jos se elämäntuska voisi yhdistää meitä sen sijaan, että käpertyisimme itseemme päästämättä ketään lähelle...
Minä olen vahva, minulla on terveet kädet, jotka voin ojentaa toiselle kun hän vajoaa juoksuhiekkaan. Välillä minun täytyy kerätä voimia, mutta minä jaksan taas ja se on minun maanpäällinen tehtäväni, jollaisen jokaisen olisi hyvä keksiä ihan omasta päästään motivoituakseen jatkamaan eteenpäin.
Jos ihminen tietää loukanneensa toista enemmän tai vähemmän vahingossa, vaikkei olisi tarkoittanutkaan mitään pahaa, onko epäoikeudenmukaista silti odottaa häneltä jonkinlaista anteeksipyyntöä?
Olen huolissani lajitoverista, joka etenee berserkkimäisessä transsissa, mutta ei tunnu löytävän turvalliseen paikkaan, jossa voisi murtua. Minusta tuntuu, että ihmisen pitää ensin hieman hajota ennen kuin hän voi koota itsensä. Liika runteleminen tekee ihmisestä tunnottoman ja kovettaa. Sellainen ihminen on tahattomasti kylmä ja ilkeä. Turvapaikassa saa olla heikko. Sillä hetkellä löytää itsensä taas ja... muistaa taas laulunsa sanat.
Keep on singing your song.
maanantaina, heinäkuuta 24, 2006
Suitset kiristää
Enää neljä työvuoroa, välissä pari vapaapäivää. Tuossa toissayönäkö se oli kun käytiin Jasminen kanssa yöpyöräilemässä, kesäyö meni keuhkojen kautta verenkiertoon, radiossa soi lattarirytmit... paine kattilassa kasvaa sellaiseksi, että kun vapaus lopulta koittaa, voi olla että menen täysin shokkiin enkä tiedä yhtään mitä tehdä.
Maanantaina nukutaan, tiistaina siivotaan, keskiviikkona päästetään piru irti.
Rintamäellä oli alennusmyynti, mies kävi hakemassa juoksukengät. Sen perässä pysy enää mikään. Rintamäki on sunnuntaisin neljään asti auki. Minä en jaksa käydä alennusmyynneissä (istuin ulkona sen aikaa kun mies kävi). Jos tarvitsen jotain, ostan parasta A-luokkaa enkä jotain mikä ei ole muille kelvannut. Olen vähän huono tekemään heräteostoksia, tai siis todella huono. Tiedän mitä haluan ja minulla menee tarpeeksi kauan aikaa senkin etsimiseen, sen sijaan että alkaisin vielä penkomaan rojun seasta jotain mitä ehkä saattaisin mahdollisesti tarvita tai edes haluta.
Hmm... kaikki on hyvin täällä päin. Ollut pari todella hyvää päivää, eikä jeejee-psyykkauksen osuutta asiaan sovi vähätellä. Tai bodypumpin. Eilen raippasin itseni iltavuoron jälkeen vielä 20.15 alkavalle tunnille ja kiitin itseäni jälkeenpäin.
Miehen kanssa ei olla kämisty, päinvastoin aamuherätykset ovat olleet ihan mieluisia ja molemminpuolista huomioonottamista on saattanut tapahtua niin, että valittamisen aihetta ei juuri nyt jaksa etsiä. Tai siis, hirviän rakastunuthan minä olen edelleen, syön kädestä ja palvon maata jalkojen alla. Enemmän näihin parisuhdeasioihin vaikuttaa se, että minä reppana joudun tekemään töitä ja en voi hilpasta missä sattuu yökaudet, ja tuolla yhellä nyt ei ole minkäänlaista käsitystä vuorokausirytmistä.
Tällä hetkellä minua vaivaa suuresti pesemätön vessa. Kenties joudun nyt menemään pesemään sen tahi sieluni ei rauhaa saa. Eilen Jasmi kävi kanssani suihkussa miehen käskystä. Minun mielestä kai Jasmi ei edes haissut pahalle, mutta minkäs teet. En tiedä haiseeko se nyt paremmalle, mutta on se valkoisempi ja pehmoisempi.
Ostin eilen 12 paria sukkia. Sillä hetkellä se tuntui ihan hyvältä idealta. Työkavereille kommentoin sijoitusta "muutenhan ne rahat menee kuitenkin huumeisiin" tukeakseni heidän käsitystään siitä kuin hieno ja viisas ihminen olen.
Pitäisi varata aika jonnekin kauneushoitolaan hemmotteluun.
Mökillä ehdin lueskella kirjaa nimeltä Slow - elä hitaammin. Suomeen voisi hyvin järjestää slow-järjestön "Viimeiset hitaat" (ajatus jopa hetken minua viihdytti). Slow-ajattelusta voi poimia parhaita paloja helpottamaan omaa olemista. Carl Honorá neuvoo nettisivuillaan aloittamaan hidastamisen esimerkiksi näin:
1. Jätä kalenteriisi mieluummin tyhjiä aukkoja, kuin että täyttäisit jokaisen hetken jollakin suunnitelmallisella toiminnalla. Tällainen ajankäytön paineen poistaminen auttaa sinua hidastamaan.
2. Järjestä aikaa päivästä, jolloin sammutat kaikki laitteet, jotka pitävät sinut jännitteessä - puhelimet, tietokoneet, television, radion jne. Käytä tauko istuaksesi kaikessa hiljaisuudessa jossain, yksin ajatustesi kanssa. Tai kokeile meditaatiota.
3. Järjestä aikaa ainakin yhdelle harrastukselle, joka hidastaa sinua, kuten lukemiselle, maalaamiselle, puutarhanhoidolle tai joogalle.
4. Syö ateriasi pöydän ääressä sen sijaan että istut sohvalla lautanen sylissä ja katsot TV:tä.
5. Seuraa aina nopeuttasi, tiedosta nopeutesi. Jos teet jotain nopeammin kuin mitä olisi tarve ihan vain tottumuksen takia, vedä syvään henkeä ja hidasta.
Maanantaina nukutaan, tiistaina siivotaan, keskiviikkona päästetään piru irti.
Rintamäellä oli alennusmyynti, mies kävi hakemassa juoksukengät. Sen perässä pysy enää mikään. Rintamäki on sunnuntaisin neljään asti auki. Minä en jaksa käydä alennusmyynneissä (istuin ulkona sen aikaa kun mies kävi). Jos tarvitsen jotain, ostan parasta A-luokkaa enkä jotain mikä ei ole muille kelvannut. Olen vähän huono tekemään heräteostoksia, tai siis todella huono. Tiedän mitä haluan ja minulla menee tarpeeksi kauan aikaa senkin etsimiseen, sen sijaan että alkaisin vielä penkomaan rojun seasta jotain mitä ehkä saattaisin mahdollisesti tarvita tai edes haluta.
Hmm... kaikki on hyvin täällä päin. Ollut pari todella hyvää päivää, eikä jeejee-psyykkauksen osuutta asiaan sovi vähätellä. Tai bodypumpin. Eilen raippasin itseni iltavuoron jälkeen vielä 20.15 alkavalle tunnille ja kiitin itseäni jälkeenpäin.
Miehen kanssa ei olla kämisty, päinvastoin aamuherätykset ovat olleet ihan mieluisia ja molemminpuolista huomioonottamista on saattanut tapahtua niin, että valittamisen aihetta ei juuri nyt jaksa etsiä. Tai siis, hirviän rakastunuthan minä olen edelleen, syön kädestä ja palvon maata jalkojen alla. Enemmän näihin parisuhdeasioihin vaikuttaa se, että minä reppana joudun tekemään töitä ja en voi hilpasta missä sattuu yökaudet, ja tuolla yhellä nyt ei ole minkäänlaista käsitystä vuorokausirytmistä.
Tällä hetkellä minua vaivaa suuresti pesemätön vessa. Kenties joudun nyt menemään pesemään sen tahi sieluni ei rauhaa saa. Eilen Jasmi kävi kanssani suihkussa miehen käskystä. Minun mielestä kai Jasmi ei edes haissut pahalle, mutta minkäs teet. En tiedä haiseeko se nyt paremmalle, mutta on se valkoisempi ja pehmoisempi.
Ostin eilen 12 paria sukkia. Sillä hetkellä se tuntui ihan hyvältä idealta. Työkavereille kommentoin sijoitusta "muutenhan ne rahat menee kuitenkin huumeisiin" tukeakseni heidän käsitystään siitä kuin hieno ja viisas ihminen olen.
Pitäisi varata aika jonnekin kauneushoitolaan hemmotteluun.
Mökillä ehdin lueskella kirjaa nimeltä Slow - elä hitaammin. Suomeen voisi hyvin järjestää slow-järjestön "Viimeiset hitaat" (ajatus jopa hetken minua viihdytti). Slow-ajattelusta voi poimia parhaita paloja helpottamaan omaa olemista. Carl Honorá neuvoo nettisivuillaan aloittamaan hidastamisen esimerkiksi näin:
1. Jätä kalenteriisi mieluummin tyhjiä aukkoja, kuin että täyttäisit jokaisen hetken jollakin suunnitelmallisella toiminnalla. Tällainen ajankäytön paineen poistaminen auttaa sinua hidastamaan.
2. Järjestä aikaa päivästä, jolloin sammutat kaikki laitteet, jotka pitävät sinut jännitteessä - puhelimet, tietokoneet, television, radion jne. Käytä tauko istuaksesi kaikessa hiljaisuudessa jossain, yksin ajatustesi kanssa. Tai kokeile meditaatiota.
3. Järjestä aikaa ainakin yhdelle harrastukselle, joka hidastaa sinua, kuten lukemiselle, maalaamiselle, puutarhanhoidolle tai joogalle.
4. Syö ateriasi pöydän ääressä sen sijaan että istut sohvalla lautanen sylissä ja katsot TV:tä.
5. Seuraa aina nopeuttasi, tiedosta nopeutesi. Jos teet jotain nopeammin kuin mitä olisi tarve ihan vain tottumuksen takia, vedä syvään henkeä ja hidasta.
perjantaina, heinäkuuta 21, 2006
Everything goes my way
Herätys 5.15. Koira pihalle. Emäntä töihin. Kahdeksan tuntia menee epäilyttävän nopeasti. Street Cafesta salaatti, Beauty Centerille sitä äpöstämään. Bodybalance. Robert's Coffee ja magnum latte siskon seurassa. Bodypump. Löytyi fiilareita, joita olen kaivannut. Lopussa melkein itketti. Palautusjuoma, väsynyttä nauramista, juuttuminen siskon kanssa BC:n eteen pyöriin nojaillen. Vastaus isoveljen tekstiviestiin pyörämatkalla kotiin. Koira pihalle.
Elän edelleen siinä kuvitelmassa, että nyt on maanantai. Sinänsä kyllä, että minun viikonloppuuni eli kahteen vapaapäivään on neljä työpäivää.
Nyt suihkuun, sitten nukkumaan ja odottamaan tiistaita.
Asiat voisi aina olla paremmin, mitäpä sitä kieltämään. Se on kuitenkin Paska Asenne, jolla ei kannata ruveta leikkimään. Miehellä on sosiaalinen elämä, joka ketuttaa minua työläistä. Pitäähän sitä saada mennä, ja kun on vielä viikonloppu kuulemma (kellä on, kellä ei). No, vielä minunkin aikani koittaa riekkua yökaudet. Tämä on vain niin epäreilua. Lupasi tuo äsken puhelimessa tulla panemaan minut nukkumaan. Pitääkin herätä kahdeksan tunnin päästä. Oi ihanuus.
Halipula! Mikään ei riitä, olen kyllä ehkä vaativin ihminen mitä tiedän... työnsarkaa riittää miehellä.
SITTEN KUN koittaa loma, nukun ensin kaksi päivää ja sitten minua ei pysäytä mikään. Hiusväri (juurikasvua kasvatellessa) pitää ostaa ensi viikon sunnuntaiksi, ja kuohuviinipullo sitä varten että bailataan aamuun asti isobroidin kanssa, SITTEN KUN. Jotain kivaa kuitenkin sitäkin ennen, huomenna syömään ystävän kanssa töiden jälkeen, joku ilta mosaiikkiklubi Oulunsalossa ja niin edelleen. Olen onnistunut muuten olemaan sosiaalinen ja olemaan yhteydessä muutamaan vanhaan tuttuun, kaikki ovat vastanneet enemmän tai vähemmän todenmukaisesti "oon monta kertaa miettinyt että pitäis soittaa ja nähdä".
Käsiä väsyttää. Ehkä huomenna on juoksulenkin aika. Nyt vois vähitellen raahautua suihkuun. Hop.
Elän edelleen siinä kuvitelmassa, että nyt on maanantai. Sinänsä kyllä, että minun viikonloppuuni eli kahteen vapaapäivään on neljä työpäivää.
Nyt suihkuun, sitten nukkumaan ja odottamaan tiistaita.
Asiat voisi aina olla paremmin, mitäpä sitä kieltämään. Se on kuitenkin Paska Asenne, jolla ei kannata ruveta leikkimään. Miehellä on sosiaalinen elämä, joka ketuttaa minua työläistä. Pitäähän sitä saada mennä, ja kun on vielä viikonloppu kuulemma (kellä on, kellä ei). No, vielä minunkin aikani koittaa riekkua yökaudet. Tämä on vain niin epäreilua. Lupasi tuo äsken puhelimessa tulla panemaan minut nukkumaan. Pitääkin herätä kahdeksan tunnin päästä. Oi ihanuus.
Halipula! Mikään ei riitä, olen kyllä ehkä vaativin ihminen mitä tiedän... työnsarkaa riittää miehellä.
SITTEN KUN koittaa loma, nukun ensin kaksi päivää ja sitten minua ei pysäytä mikään. Hiusväri (juurikasvua kasvatellessa) pitää ostaa ensi viikon sunnuntaiksi, ja kuohuviinipullo sitä varten että bailataan aamuun asti isobroidin kanssa, SITTEN KUN. Jotain kivaa kuitenkin sitäkin ennen, huomenna syömään ystävän kanssa töiden jälkeen, joku ilta mosaiikkiklubi Oulunsalossa ja niin edelleen. Olen onnistunut muuten olemaan sosiaalinen ja olemaan yhteydessä muutamaan vanhaan tuttuun, kaikki ovat vastanneet enemmän tai vähemmän todenmukaisesti "oon monta kertaa miettinyt että pitäis soittaa ja nähdä".
Käsiä väsyttää. Ehkä huomenna on juoksulenkin aika. Nyt vois vähitellen raahautua suihkuun. Hop.
torstaina, heinäkuuta 20, 2006
tiistaina, heinäkuuta 18, 2006
Times like these
Elämme mielenkiintoisia aikoja.
Olen saanut takaisin aika mielenkiintoisilla tavoilla pari rakasta ystävää, jotka luulin menettäneeni.
Isoveljen kanssa olen puhunut tuntikausia puhelimessa, hän on pelastanut minut putoamiselta ja on tehnyt sen ennenkin. Hän rantautuu samaan aikaan kun minun kesätyöni päättyy. Sitten pari päivää unta palloon. Ostan etukäteen valmiiksi liput Pirates of the Caribbean 2:een. Hassua että kolmen kuukauden merilläolon jälkeen ihminen haluaa katsomaan merirosvoelokuvaa.
Elämme todella kummallisia aikoja.
Rakas ystävä, jonka luulin menettäneeni, laittoi sähköpostia ja sanoi minun olleeni oikeassa eräässä asiassa, jonka takia riitaannuimme ja tiemme erkanivat. Kaikki on näköjään mahdollista.
Pelottaa miten parisuhteen käy. Olen koiran kanssa Saimaalla. Tätä kirjoitan Sulkavan kirjastossa. Jos joku tarvitsee aikaa, se on minulle aina "aikaa unohtaa". Ihmiset tuntevat eri tavoin, käsittelevät asioita eri tavoin. Ehkä kaikki menee ihan hyvin. Ehkä kaikki menee päin helvettiä. Tällä hetkellä minun vaikutusmahdollisuuteni ovat minimaaliset, enkä jaksa edes ruveta sähläämään mitään. Olkoon, rauhoittukoon. Epäreilua vain jättää minut tällaiseen olotilaan, odottamaan. Minun aikakäsitykseni on eri, minä elän hetkissä ja kaikessa on merkitystä ja minua ei ole tehty odottamaan. Kärsivällisyys on hyve, joka minulta puuttuu aivan täysin. Opetellaanpa sitä nyt sitten.
Ensin päätin itkeä. Huomasin kuitenkin, että menetyksiä ei kannata pelätä, koska on asioita, jotka pysyvät tiukassa, ja on asioita, jotka palaavat vaikka ensin lähtevätkin...
Hyvä jos elämässä on kontrastia. Liike jatkuu!
Nyt pitää lähteä apteekkiin hakemaan kynsivallintulehdusta varten antibioottikuuri, jonka perhetuttu lääkäri soitti puhelinreseptillä Sulkavan apteekkiin. Mukavaa kun saa kuntoon.
Olen saanut takaisin aika mielenkiintoisilla tavoilla pari rakasta ystävää, jotka luulin menettäneeni.
Isoveljen kanssa olen puhunut tuntikausia puhelimessa, hän on pelastanut minut putoamiselta ja on tehnyt sen ennenkin. Hän rantautuu samaan aikaan kun minun kesätyöni päättyy. Sitten pari päivää unta palloon. Ostan etukäteen valmiiksi liput Pirates of the Caribbean 2:een. Hassua että kolmen kuukauden merilläolon jälkeen ihminen haluaa katsomaan merirosvoelokuvaa.
Elämme todella kummallisia aikoja.
Rakas ystävä, jonka luulin menettäneeni, laittoi sähköpostia ja sanoi minun olleeni oikeassa eräässä asiassa, jonka takia riitaannuimme ja tiemme erkanivat. Kaikki on näköjään mahdollista.
Pelottaa miten parisuhteen käy. Olen koiran kanssa Saimaalla. Tätä kirjoitan Sulkavan kirjastossa. Jos joku tarvitsee aikaa, se on minulle aina "aikaa unohtaa". Ihmiset tuntevat eri tavoin, käsittelevät asioita eri tavoin. Ehkä kaikki menee ihan hyvin. Ehkä kaikki menee päin helvettiä. Tällä hetkellä minun vaikutusmahdollisuuteni ovat minimaaliset, enkä jaksa edes ruveta sähläämään mitään. Olkoon, rauhoittukoon. Epäreilua vain jättää minut tällaiseen olotilaan, odottamaan. Minun aikakäsitykseni on eri, minä elän hetkissä ja kaikessa on merkitystä ja minua ei ole tehty odottamaan. Kärsivällisyys on hyve, joka minulta puuttuu aivan täysin. Opetellaanpa sitä nyt sitten.
Ensin päätin itkeä. Huomasin kuitenkin, että menetyksiä ei kannata pelätä, koska on asioita, jotka pysyvät tiukassa, ja on asioita, jotka palaavat vaikka ensin lähtevätkin...
Hyvä jos elämässä on kontrastia. Liike jatkuu!
Nyt pitää lähteä apteekkiin hakemaan kynsivallintulehdusta varten antibioottikuuri, jonka perhetuttu lääkäri soitti puhelinreseptillä Sulkavan apteekkiin. Mukavaa kun saa kuntoon.
perjantaina, heinäkuuta 14, 2006
Huh.
Näin äsken painajaista, joka vetää vertoja lähes kaikille koskaan näkemilleni. Menetin siinä tuoreen avopuoliskoni lähinnä oman ääliöpäisyyteni takia. Heräsin omaan huutooni ja asiaa ei auttanut se, että mies oli lähtenyt viemään siskoaan juna-asemalle, niin että kukaan ei ollut halaamassa minua ja sanomassa, että se oli vain pahaa unta.
Se oli vain pahaa unta, se oli vain pahaa unta, se oli vain pahaa unta. Mutta mistä unet tulevat? Unissa on vähän sama kuin hypnoosissa, jossa ihminen toimii aina oman moraalinsa mukaisesti, vaikka häntä käskettäisiin tekemään mitä tahansa. Uni oli loppujen lopuksi pelottavan realistinen, väärinkäsitysten takia voi syntyä kamalaa jälkeä. Tai väärinkäsitysten, ja typerän ajattelemattomuuden takia... Minut oli siinä nähty epäilyttävässä seurassa ilmeisen kyseenalaisissa tunnelmissa - tai tilanne oli tulkittu sellaiseksi. Tuo henkilö taas ei ollut tosielämästä, vaan TV-sarjasta jota eilen katsoin (siis hänen kasvonsa, unen henkilö oli minulle täysin tuntematon).
Unen sekavaa kaaosta symboloi hyvin se, että kun yritin soittaa rakkaalle, puhelimeni oli hakkeroitu tai muuten rämplätty sekaisin niin ettei siinä ollut enää tuntemieni ihmisten nimiä ja numeroita vaan outoa suttua ja kiroilua. Unet tulevat aina todellisuudesta ja kaikki on tapahtunut jollakin tavalla - pari päivää sitten siivosin SIM-kortin luetteloa liittymän vaihdoksen takia.
Anelin armoa itkien, en tiedä hylättiinkö minut lopullisesti. Jotenkin unen kaltainen tilanne kuvastaa tappeluita, joita tässä parisuhteessa on jo ehditty käymään. Vaikken olisikaan aina se, joka on väärässä, olen usein se, joka lopulta antaa periksi, suutelee maata jalkojen alla alistuneena ryömien. Miksen unessakaan voinut sanoa "jos et aio edes kuunnella mitä yritän sanoa ja jos et usko sanojani, mitä väliä tällä on, tämän homman pitäisi perustua luottamukseen, palataan asiaan kun olet valmis tulemaan vastaan" ja lähtenyt menemään?
Koska olin sittenkin syyllinen?
Unet rakentuvat kierolla tavalla... Mummi kertoi eilen vasta lukemastaan kirjasta. "Kiristyvä valheiden ja itsepetoksen verkko alkaa kutoutua." Kun hetken aikaa miettii, unet on kirjoitettu meidän ollessamme valveilla. Painajaisten palaset voivat olla aivan viattomia, mutta niistä saadaan rakennettua julmia trillereitä.
Voi luoja, auttaako tähän se että menen keittämään perunoita? Joskus unesta on vaikea herätä kokonaan, se ahdistaa henkeä koko päivän, vaikka päivä sinänsä olisi mitä mainioin. Joka tapauksessa täytyy uskoa, että unet selvittävät alitajuntaa ja niillä on aina oma tarkoituksensa, jota meidän ei tarvitse ymmärtää.
Why does my heart go on beating
Why do these eyes of mine cry
Don't they know it's the end of the world
It ended when you said goodbye
Se oli vain pahaa unta, se oli vain pahaa unta, se oli vain pahaa unta. Mutta mistä unet tulevat? Unissa on vähän sama kuin hypnoosissa, jossa ihminen toimii aina oman moraalinsa mukaisesti, vaikka häntä käskettäisiin tekemään mitä tahansa. Uni oli loppujen lopuksi pelottavan realistinen, väärinkäsitysten takia voi syntyä kamalaa jälkeä. Tai väärinkäsitysten, ja typerän ajattelemattomuuden takia... Minut oli siinä nähty epäilyttävässä seurassa ilmeisen kyseenalaisissa tunnelmissa - tai tilanne oli tulkittu sellaiseksi. Tuo henkilö taas ei ollut tosielämästä, vaan TV-sarjasta jota eilen katsoin (siis hänen kasvonsa, unen henkilö oli minulle täysin tuntematon).
Unen sekavaa kaaosta symboloi hyvin se, että kun yritin soittaa rakkaalle, puhelimeni oli hakkeroitu tai muuten rämplätty sekaisin niin ettei siinä ollut enää tuntemieni ihmisten nimiä ja numeroita vaan outoa suttua ja kiroilua. Unet tulevat aina todellisuudesta ja kaikki on tapahtunut jollakin tavalla - pari päivää sitten siivosin SIM-kortin luetteloa liittymän vaihdoksen takia.
Anelin armoa itkien, en tiedä hylättiinkö minut lopullisesti. Jotenkin unen kaltainen tilanne kuvastaa tappeluita, joita tässä parisuhteessa on jo ehditty käymään. Vaikken olisikaan aina se, joka on väärässä, olen usein se, joka lopulta antaa periksi, suutelee maata jalkojen alla alistuneena ryömien. Miksen unessakaan voinut sanoa "jos et aio edes kuunnella mitä yritän sanoa ja jos et usko sanojani, mitä väliä tällä on, tämän homman pitäisi perustua luottamukseen, palataan asiaan kun olet valmis tulemaan vastaan" ja lähtenyt menemään?
Koska olin sittenkin syyllinen?
Unet rakentuvat kierolla tavalla... Mummi kertoi eilen vasta lukemastaan kirjasta. "Kiristyvä valheiden ja itsepetoksen verkko alkaa kutoutua." Kun hetken aikaa miettii, unet on kirjoitettu meidän ollessamme valveilla. Painajaisten palaset voivat olla aivan viattomia, mutta niistä saadaan rakennettua julmia trillereitä.
Voi luoja, auttaako tähän se että menen keittämään perunoita? Joskus unesta on vaikea herätä kokonaan, se ahdistaa henkeä koko päivän, vaikka päivä sinänsä olisi mitä mainioin. Joka tapauksessa täytyy uskoa, että unet selvittävät alitajuntaa ja niillä on aina oma tarkoituksensa, jota meidän ei tarvitse ymmärtää.
Why does my heart go on beating
Why do these eyes of mine cry
Don't they know it's the end of the world
It ended when you said goodbye
keskiviikkona, heinäkuuta 12, 2006
| Hanna Vilhelmiina Kähkönen's Aliases |
 Your movie star name: Popcorn Pentti Your fashion designer name is Hanna Varsova Your socialite name is Nasulampi New York Your fly girl / guy name is H Kä Your detective name is Horse Oulunsalo Your barfly name is Falafel Vodka Shot Your soap opera name is Vilhelmiina Heinäsuolankuja Your rock star name is Chocolate Thought Your Star Wars name is Hanjas Kämau Your punk rock band name is The Existenz Guitar |
Ei tuo nyt ihan niin Amazing ollut.
It's alright it's okay
Elämä on koetellut jeejeetä eri tavoin. Viime päivinä on ollut pakko tehdä jotain löytääkseni hukkaamani mojoni, jonka voisi käsittää eräänlaiseksi jeejeen synonyymiksi.
Olen tavannut pari ystävää, joita en ole nähnyt aikoihin. Ei se ollut niin vaikeaa soittaa ja mennä kylään. Stefi avovaimoineen olivat muuttaneet omaan asuntoon lokakuussa, joten oli ehkä aikakin käydä tekemässä tupatarkastus (MTV Cribs-tyyliin). Stefin kanssa läpänheittäminen on rentoa ja täysin huoletonta. Priceless.
Näin Kerttaa pitkästä aikaa ja tunsin pienen eksymisen jälkeen löytäneeni taas yhteen kotiin. Tunsin oloni niin liikuttavan turvalliseksi istuessani siinä keittiön pöydän ääressä Kertan siivoillessa. Olen saanut uusia sosiaalisia suhteita viime aikoina, töistä ja miehen kautta, mutta "juureni" ovat niissä ihmisissä, jotka jo tuntevat minut.
Ystävä on ihminen, joka kantaa minusta pientä palaa mukanaan ja kun hänet tapaa, tuntuu kuin saisi puuttuvan palan paikoilleen. Hän voi palauttaa minuun jotain, minkä olen kadottanut, unohtanut...
Koskaan ei ole liian myöhäistä lopettaa syyllisyyden poteminen siitä, ettei saa pidettyä yhteyttä - tänään voi olla se päivä, kun otat puhelimen käteen ja soitat jollekin, johon et ole ollut yhteyksissä aikoihin. Se voit ihan hyvin olla sinä, joka tekee ensimmäisen liikkeen. Mitä pelkäät, pakkejako?
Olen onnellinen siitä, että minulla on luja side siskooni. Eilen bodypumpin jälkeen (aivan mahtavaa käydä yhdessä jumpalla) jäimme kadunkulmaan nojailemaan pyöriimme ja terapoimaan niin ettei ajankulua huomannutkaan. Toivoisin, että viettäisimme vieläkin enemmän aikaa yhdessä ja sen aion tehdäkin elokuussa, kun kummallakaan ei ole töitä ja voimme treenata kaikki päivät salilla kuin pienet eläimet.
Siteet sisariini ovat katkeamattomat - niin myös maailman toiseksi ihanimpaan mieheen, jota sanon isoveljekseni, meillä vain on eri biologiset vanhemmat. Kun on paha mieli ja laitan hänelle viestiä, maailmojen meriltä tulee aina taattu vastaus, halaava lämmin tuulenhenkäys. Minulla ei ole koskaan ollut isoveljeä, joka lupaisi käydä läpsimässä kaikkia paskiaisia, jotka satuttavat minua. Itse kai minä olen vastuussa omista kompuroinneistani, mutta kuitenkin... isoveljeni on todellinen taisteluparini, jonka paikkaa on vaikea, ehkä jopa mahdoton kenenkään muun viedä. Se joka vie, tulee olemaan kanssani ikuisesti.
Jos homma ei toimi, kannattaa rikkoa rutiinia. Tänään poljin kotiin eri reittiä. Uskomatonta, miten tämä testaamani metodi poiki piristyksiä! Ensinnäkin satuin ajamaan Kaakelikeskuksen ohi, jossa eräs ystävä on töissä. Sain avauduttuani täysin korvaamatonta näkökulmaa asioihin. Sen jälkeen poljin kukkakauppaan, josta hankin kukka-amppelin parvekkeelle ja chilin keittiöön. Nälkä oli yltynyt, joten hipsin vielä Roomaan ja palkitsin itseäni reippaasta olemassaolosta pita falafel-annoksella kotona Jasmin kanssa telkkarin höpöhöpöohjelmia katsoen.
Olen aika herkällä tuulella... hyvä biisi, ajatus rakkaista, liikuttava hetki turhassakin telkkariohjelmassa saavat minut melkein kyyneliin. Wuhuu, olen ihminen, minulla on tunteita, minä liikutun, en ole kivi!
Olo on kylläinen. Kotona on paljon pientä puuhattavaa, tai toisaalta voin ottaa päiväunet, jos siltä tuntuu. Bodypumpissa reenattavat lihasryhmät tietävät tehneensä eilen töitä. Olen lomalla perjantain klo 12 asti. It's alright, it's okay.
You cannot be who and what you are unless you have a lifestyle, both internally and externally, that is designed to support that definition of self. - Dr. Phil McGraw
Olen tavannut pari ystävää, joita en ole nähnyt aikoihin. Ei se ollut niin vaikeaa soittaa ja mennä kylään. Stefi avovaimoineen olivat muuttaneet omaan asuntoon lokakuussa, joten oli ehkä aikakin käydä tekemässä tupatarkastus (MTV Cribs-tyyliin). Stefin kanssa läpänheittäminen on rentoa ja täysin huoletonta. Priceless.
Näin Kerttaa pitkästä aikaa ja tunsin pienen eksymisen jälkeen löytäneeni taas yhteen kotiin. Tunsin oloni niin liikuttavan turvalliseksi istuessani siinä keittiön pöydän ääressä Kertan siivoillessa. Olen saanut uusia sosiaalisia suhteita viime aikoina, töistä ja miehen kautta, mutta "juureni" ovat niissä ihmisissä, jotka jo tuntevat minut.
Ystävä on ihminen, joka kantaa minusta pientä palaa mukanaan ja kun hänet tapaa, tuntuu kuin saisi puuttuvan palan paikoilleen. Hän voi palauttaa minuun jotain, minkä olen kadottanut, unohtanut...
Koskaan ei ole liian myöhäistä lopettaa syyllisyyden poteminen siitä, ettei saa pidettyä yhteyttä - tänään voi olla se päivä, kun otat puhelimen käteen ja soitat jollekin, johon et ole ollut yhteyksissä aikoihin. Se voit ihan hyvin olla sinä, joka tekee ensimmäisen liikkeen. Mitä pelkäät, pakkejako?
Olen onnellinen siitä, että minulla on luja side siskooni. Eilen bodypumpin jälkeen (aivan mahtavaa käydä yhdessä jumpalla) jäimme kadunkulmaan nojailemaan pyöriimme ja terapoimaan niin ettei ajankulua huomannutkaan. Toivoisin, että viettäisimme vieläkin enemmän aikaa yhdessä ja sen aion tehdäkin elokuussa, kun kummallakaan ei ole töitä ja voimme treenata kaikki päivät salilla kuin pienet eläimet.
Siteet sisariini ovat katkeamattomat - niin myös maailman toiseksi ihanimpaan mieheen, jota sanon isoveljekseni, meillä vain on eri biologiset vanhemmat. Kun on paha mieli ja laitan hänelle viestiä, maailmojen meriltä tulee aina taattu vastaus, halaava lämmin tuulenhenkäys. Minulla ei ole koskaan ollut isoveljeä, joka lupaisi käydä läpsimässä kaikkia paskiaisia, jotka satuttavat minua. Itse kai minä olen vastuussa omista kompuroinneistani, mutta kuitenkin... isoveljeni on todellinen taisteluparini, jonka paikkaa on vaikea, ehkä jopa mahdoton kenenkään muun viedä. Se joka vie, tulee olemaan kanssani ikuisesti.
Jos homma ei toimi, kannattaa rikkoa rutiinia. Tänään poljin kotiin eri reittiä. Uskomatonta, miten tämä testaamani metodi poiki piristyksiä! Ensinnäkin satuin ajamaan Kaakelikeskuksen ohi, jossa eräs ystävä on töissä. Sain avauduttuani täysin korvaamatonta näkökulmaa asioihin. Sen jälkeen poljin kukkakauppaan, josta hankin kukka-amppelin parvekkeelle ja chilin keittiöön. Nälkä oli yltynyt, joten hipsin vielä Roomaan ja palkitsin itseäni reippaasta olemassaolosta pita falafel-annoksella kotona Jasmin kanssa telkkarin höpöhöpöohjelmia katsoen.
Olen aika herkällä tuulella... hyvä biisi, ajatus rakkaista, liikuttava hetki turhassakin telkkariohjelmassa saavat minut melkein kyyneliin. Wuhuu, olen ihminen, minulla on tunteita, minä liikutun, en ole kivi!
Olo on kylläinen. Kotona on paljon pientä puuhattavaa, tai toisaalta voin ottaa päiväunet, jos siltä tuntuu. Bodypumpissa reenattavat lihasryhmät tietävät tehneensä eilen töitä. Olen lomalla perjantain klo 12 asti. It's alright, it's okay.
You cannot be who and what you are unless you have a lifestyle, both internally and externally, that is designed to support that definition of self. - Dr. Phil McGraw
sunnuntaina, heinäkuuta 09, 2006
Suorastaan sanottua
Yleisöä arvostamatta ja hetken mielijohteesta (pitkäjänteisyys ei kuulu ominaisuuksiini) kirjoittelin pitkästä aikaa aukea.nettiin yhenlaisia.
lauantaina, heinäkuuta 08, 2006
I sure could use a little vacation
Ilma on ahdas ja iho tahmea
ihmiset seisoo vihreissä valoissa
Runollisuuteni loppui tuohon kun aivoni leikkasivat kiinni, johtuen kuvaamastani sää-olotilasta. Lajitoverit ovat kaikki kuin savannilla nuupahtelevia elikoita. Joistakin kuumuus tekee äreän, joistakin välinpitämättömästi seinää tuijottavan, joistakin jotain muuta, mutta kyllä se moneen ihmiseen vaikuttaa. Ilma ei liiku. Olisi pitänyt hankkia se tuuletin. Kovin kauaa ei jaksa miestä leyhytellä Forum24:lla, vaikka kuinka rakastaisikin.
15 työpäivää, kolme viikkoa eli niin sanottu täysi lista. Sitten alkaa se elokuu, oih ja voih. Tuskin se onni ja auvo sieltäkään sitten pamahtaa kuin hopealautaselle, vaan pakkohan se on elää eteenpäin ja odottaen tai tätä ei jaksa. Töissä on ihan kivaa, mutta jokainen päivä on pitkä ja tuntuu miniatyyrielämältä.
Olen keskittynyt olemaan ihan helevetin mukava miehelle, todistaakseni että en ole vaikea ja testatakseni pystynkö hallitsemaan kilahtelemisia e-hormoneilla pumpattuna vai pitääkö tässä tosissaan ruveta miettimään jotain vaihtoehtoja. En tiedä onko kysymys hormoneista vai siitä, että elämässä on ollut niin monenlaista väsyttäjää, tai lähinnä muutto (vaiheessa!) ja kuumina, loputtomina kesäpäivinä paahtaminen mummolaaksossa. Normaaleilla ihmisillä kuulemma mielialat vaihtelevat, että ei se ole mikään paniikinaihe jos elämä ei ole 24/7 jee jeetä. Jee jee ei välttämättä ole mikään silmille hyppivä asia, vaan sitä voi pitää ihan omaa kivaa. Mutta aina ei ole edes sisäänpäinlämpiävän hauskaa. Tarkoitan sitä, että joskus ihmistä vaan vituttaa ja se on elämää sekin.
Huomenna on sunnuntai ja vapaapäivä. Tänään piti lähteä vissiin baanalle bailaamaan, vaan näyttää siltä että nyt suihkun jälkeen rojahdamme sohvalle katsomaan jalkapalloa ja nautin tuon yhden siiderin ja urvahdan uneen, jota kaipaan, koska olen nukkunut levottomasti ja liian vähän.
Sosiaalinen elämäni on pystyynkuollut tai lähinnä vaihtunut miehen kaveripiiriin. Tahtoisin omani takaisin, vaan taitavat olla kovasti menossa muutenkin. Elokuussa pitää varmaan tehdä huhuilua kadonneiden perään, jos vielä muistavat kuka olen ja siitä huolimatta haluavat käydä vaikka kahvilla.
Tuparit on elokuun ekana viikonloppuna, jos vaikka sitten nähdään?
ihmiset seisoo vihreissä valoissa
Runollisuuteni loppui tuohon kun aivoni leikkasivat kiinni, johtuen kuvaamastani sää-olotilasta. Lajitoverit ovat kaikki kuin savannilla nuupahtelevia elikoita. Joistakin kuumuus tekee äreän, joistakin välinpitämättömästi seinää tuijottavan, joistakin jotain muuta, mutta kyllä se moneen ihmiseen vaikuttaa. Ilma ei liiku. Olisi pitänyt hankkia se tuuletin. Kovin kauaa ei jaksa miestä leyhytellä Forum24:lla, vaikka kuinka rakastaisikin.
15 työpäivää, kolme viikkoa eli niin sanottu täysi lista. Sitten alkaa se elokuu, oih ja voih. Tuskin se onni ja auvo sieltäkään sitten pamahtaa kuin hopealautaselle, vaan pakkohan se on elää eteenpäin ja odottaen tai tätä ei jaksa. Töissä on ihan kivaa, mutta jokainen päivä on pitkä ja tuntuu miniatyyrielämältä.
Olen keskittynyt olemaan ihan helevetin mukava miehelle, todistaakseni että en ole vaikea ja testatakseni pystynkö hallitsemaan kilahtelemisia e-hormoneilla pumpattuna vai pitääkö tässä tosissaan ruveta miettimään jotain vaihtoehtoja. En tiedä onko kysymys hormoneista vai siitä, että elämässä on ollut niin monenlaista väsyttäjää, tai lähinnä muutto (vaiheessa!) ja kuumina, loputtomina kesäpäivinä paahtaminen mummolaaksossa. Normaaleilla ihmisillä kuulemma mielialat vaihtelevat, että ei se ole mikään paniikinaihe jos elämä ei ole 24/7 jee jeetä. Jee jee ei välttämättä ole mikään silmille hyppivä asia, vaan sitä voi pitää ihan omaa kivaa. Mutta aina ei ole edes sisäänpäinlämpiävän hauskaa. Tarkoitan sitä, että joskus ihmistä vaan vituttaa ja se on elämää sekin.
Huomenna on sunnuntai ja vapaapäivä. Tänään piti lähteä vissiin baanalle bailaamaan, vaan näyttää siltä että nyt suihkun jälkeen rojahdamme sohvalle katsomaan jalkapalloa ja nautin tuon yhden siiderin ja urvahdan uneen, jota kaipaan, koska olen nukkunut levottomasti ja liian vähän.
Sosiaalinen elämäni on pystyynkuollut tai lähinnä vaihtunut miehen kaveripiiriin. Tahtoisin omani takaisin, vaan taitavat olla kovasti menossa muutenkin. Elokuussa pitää varmaan tehdä huhuilua kadonneiden perään, jos vielä muistavat kuka olen ja siitä huolimatta haluavat käydä vaikka kahvilla.
Tuparit on elokuun ekana viikonloppuna, jos vaikka sitten nähdään?
keskiviikkona, heinäkuuta 05, 2006
...is a warm gun.
Joskus kuun puolen välin jälkeen on kolme vapaapäivää. Ajattelin ehdottaa kotikollille, että jos käytäisiin Saimaalla porukoiden vuokramökillä vähän soutamassa ja lättyjä syömässä. Minikesälomareissu.
Epäilen Nuvaringin, tuon loistavan spontaanin seksin mahdollistajan ja miehen ehkäisystä vapauttavan kapineen, aiheuttaneen minulle parissa viikossa hormonaalisia mielenvinksautuksia hassunhauskan verenvuodon lisäksi. En tiedä onko naiselle hyväksi jos hän on 24/7 menkoissansa, henkisesti ja fyysisesti. Parempaakaan ratkaisua en ole keksinyt, joten menköön nyt sitten. Hyvällä mäihällä tätä hormonaalista ehkäisyä ei tarvitse käyttää loputtomiin. Mitä sitten jos siihen mennessä ehdin ajaa miehen hermoromahduksen partaalle.
Muuten, kun luin noita kirjoituksiani, niin huomasin taas kerran ajan suhteellisuuden. Se, jos joskus ottaa päähän vaikka pari päivää, tuntuu ikuisuudelta. Huojentavaa kelata taaksepäin ja muistaa, että itseasiassa vähän aikaa sitten oli vielä aika hyvä meininki. Jokainen murehdittu minuutti on hukkaan heitettyä elämää. Ja jokainen mukava hetki on laatuaikaa.
No ei vaan, kuuluhan surut ja murheet elämään. Niitä tulee kuitenkin jokaisen kohdalle teimme mitä tahansa, joten kannattaako niitä varsinaisesti kerjätä tai itse keksiä?
Kävimme tänään katsomassa welsh corgin pentuja. Ei me sellaista nyt ihan oikiasti olla laittamassa, eeeiii... aika suloisia ne silti oli. Nenässä tuntuu vieläkin ihana koiranpennun tuoksu.
Kyllä on keho tyytyväinen kun on jumpattu taas kunnolla. Pistän sen pitkälleen ja laitan nukkumaan.
Epäilen Nuvaringin, tuon loistavan spontaanin seksin mahdollistajan ja miehen ehkäisystä vapauttavan kapineen, aiheuttaneen minulle parissa viikossa hormonaalisia mielenvinksautuksia hassunhauskan verenvuodon lisäksi. En tiedä onko naiselle hyväksi jos hän on 24/7 menkoissansa, henkisesti ja fyysisesti. Parempaakaan ratkaisua en ole keksinyt, joten menköön nyt sitten. Hyvällä mäihällä tätä hormonaalista ehkäisyä ei tarvitse käyttää loputtomiin. Mitä sitten jos siihen mennessä ehdin ajaa miehen hermoromahduksen partaalle.
Muuten, kun luin noita kirjoituksiani, niin huomasin taas kerran ajan suhteellisuuden. Se, jos joskus ottaa päähän vaikka pari päivää, tuntuu ikuisuudelta. Huojentavaa kelata taaksepäin ja muistaa, että itseasiassa vähän aikaa sitten oli vielä aika hyvä meininki. Jokainen murehdittu minuutti on hukkaan heitettyä elämää. Ja jokainen mukava hetki on laatuaikaa.
No ei vaan, kuuluhan surut ja murheet elämään. Niitä tulee kuitenkin jokaisen kohdalle teimme mitä tahansa, joten kannattaako niitä varsinaisesti kerjätä tai itse keksiä?
Kävimme tänään katsomassa welsh corgin pentuja. Ei me sellaista nyt ihan oikiasti olla laittamassa, eeeiii... aika suloisia ne silti oli. Nenässä tuntuu vieläkin ihana koiranpennun tuoksu.
Kyllä on keho tyytyväinen kun on jumpattu taas kunnolla. Pistän sen pitkälleen ja laitan nukkumaan.
Huoralle runtua
Rupesin joitakin päiviä sitten miettimään, että mikä ihme se lasta vituttaa. Kaikki on niin ihmeellisen hyvin, ei pitäisi juurikaan olla syitä alati kasvavaan angstiin, johon ei normaaliannostus jeejeetä näytä purevan.
No kappas.
Viimeisen reilun kuukauden aikana tämä body-mind-kombinaatio on vajonnut alas - hitaasti mutta varmasti. Vässykkä mieli vässykässä ruumiissa. Olen myynyt periaatteeni pirulle (halvalla). Olen onnellisimmillani silloin kun toteutan ihanteitani, oli kyse sitten kierrätyksestä, ruokavaliosta tai lajitovereiden kohtelemisesta.
Elämä on ollut viimeisen parin kuukauden aikana vaarallista "tämä on vain väliaikaista"-härdelliä, joka johtaa "sitten kun"-harhaan. Tuntuu kuin olisin hukannut osan itsestäni tuossa hätäkässä.
Jumpalla kävin ennätysvähän (enemmän kuin joka toinen päivä jos tuntien perusteella laskee, mutta silti...), mutta pahin kaataja on ollut löysä ruokavalio.
Suunnittelemattomuus ja laiskuus. Iltavuoron jälkeen ei ehdi jumpalle - tästä eteenpäin mennään lenkille tai salille. Tie miehen sydämeen on ollut vievinään vatsan kautta - tästä eteenpäin tarjoilen itselleni parsakaalta ja mies tehköön itse omat perseenlevenninateriansa, mikäli niitä mielii. Suunnitelmallisuutta - ei enää mitään hätäisiä "pizza puokkiin"-ratkaisuja.
Ostin kaapin täyteen pakasterehuja, seitiä, kananmunia, maitorahkaa, raejuustoa. Yleinen harha on se, että jollain rehuilla voisi elää ja laihtua. Olen päättänyt ruveta käymään pari kertaa viikossa (muun hyvän lisäksi) salilla ja haban kasvu edellyttää riittävää proteiininsaantia.
Oli muuten ihan pikkasen vinot vatsalihakset jumissa viimekertaisen salikäynnin jälkeen. No mercy. Vähän pelkäsin etteikö tuntuisi missään. Heh heh. Tuntui.
Olen pettynyt itseeni, mutta samalla ylpeä siitä, että tunnistan katastrofin merkit ja pystyn pysäyttämään huolestuttavan kehityssuunnan vielä, kun ei olla pohjalla.
Kurinpalautukselliset toimet sisälsivät tänään bodybalancea, bodycombattia, bodypumppia. Huomenna aamulla lyhyt juoksulenkki ja illalla töiden päälle salille. Pakko vetää vähän överiksi tai homma ei lähde kulkemaan.
Lopettakaa te muutkin kaikki selittelyt ja kohdatkaa todellisuus. Tehdään se kimpassa, kaipparit. Ihan helvetisti se sattuu, mutta kyllä se siitä. Itsepetoksen suo on suloisen lämmin ja upottava. Pakko vain sanoa itselleen "voi mitä oletkaan mennyt tekemään? Ei se mitään, saat anteeksi, kyllä se siitä, hyvä tyttö."
Uskon, että parin kuukauden päästä olen kumman kiitollinen tästä ylipyyhkäisseestä, epämiellyttävästä ja jeejeenvastaisesta hetkellisestä itsevihasta. Luultavasti jo huomenaamulla kohtaan peilikuvani myötämielisemmin.
Nobody else is gonna move your ass. Bitch.
No kappas.
Viimeisen reilun kuukauden aikana tämä body-mind-kombinaatio on vajonnut alas - hitaasti mutta varmasti. Vässykkä mieli vässykässä ruumiissa. Olen myynyt periaatteeni pirulle (halvalla). Olen onnellisimmillani silloin kun toteutan ihanteitani, oli kyse sitten kierrätyksestä, ruokavaliosta tai lajitovereiden kohtelemisesta.
Elämä on ollut viimeisen parin kuukauden aikana vaarallista "tämä on vain väliaikaista"-härdelliä, joka johtaa "sitten kun"-harhaan. Tuntuu kuin olisin hukannut osan itsestäni tuossa hätäkässä.
Jumpalla kävin ennätysvähän (enemmän kuin joka toinen päivä jos tuntien perusteella laskee, mutta silti...), mutta pahin kaataja on ollut löysä ruokavalio.
Suunnittelemattomuus ja laiskuus. Iltavuoron jälkeen ei ehdi jumpalle - tästä eteenpäin mennään lenkille tai salille. Tie miehen sydämeen on ollut vievinään vatsan kautta - tästä eteenpäin tarjoilen itselleni parsakaalta ja mies tehköön itse omat perseenlevenninateriansa, mikäli niitä mielii. Suunnitelmallisuutta - ei enää mitään hätäisiä "pizza puokkiin"-ratkaisuja.
Ostin kaapin täyteen pakasterehuja, seitiä, kananmunia, maitorahkaa, raejuustoa. Yleinen harha on se, että jollain rehuilla voisi elää ja laihtua. Olen päättänyt ruveta käymään pari kertaa viikossa (muun hyvän lisäksi) salilla ja haban kasvu edellyttää riittävää proteiininsaantia.
Oli muuten ihan pikkasen vinot vatsalihakset jumissa viimekertaisen salikäynnin jälkeen. No mercy. Vähän pelkäsin etteikö tuntuisi missään. Heh heh. Tuntui.
Olen pettynyt itseeni, mutta samalla ylpeä siitä, että tunnistan katastrofin merkit ja pystyn pysäyttämään huolestuttavan kehityssuunnan vielä, kun ei olla pohjalla.
Kurinpalautukselliset toimet sisälsivät tänään bodybalancea, bodycombattia, bodypumppia. Huomenna aamulla lyhyt juoksulenkki ja illalla töiden päälle salille. Pakko vetää vähän överiksi tai homma ei lähde kulkemaan.
Lopettakaa te muutkin kaikki selittelyt ja kohdatkaa todellisuus. Tehdään se kimpassa, kaipparit. Ihan helvetisti se sattuu, mutta kyllä se siitä. Itsepetoksen suo on suloisen lämmin ja upottava. Pakko vain sanoa itselleen "voi mitä oletkaan mennyt tekemään? Ei se mitään, saat anteeksi, kyllä se siitä, hyvä tyttö."
Uskon, että parin kuukauden päästä olen kumman kiitollinen tästä ylipyyhkäisseestä, epämiellyttävästä ja jeejeenvastaisesta hetkellisestä itsevihasta. Luultavasti jo huomenaamulla kohtaan peilikuvani myötämielisemmin.
Nobody else is gonna move your ass. Bitch.
maanantaina, heinäkuuta 03, 2006
Outo haluttomuus
Mies oksenteli, sen nenästä valui verta nieluun ja nyt sillä on paha olo. Vissiin katsoo nyt Simpsoneita, minä en jaksa joutaa silittämään, vaikka varmaan pitäisi. Tämä kaaos alkaa pänniä, ja minä suorastaan en rakasta kotitöitä, vaan pakko ne on tehdä ja ei ne itse itseään hävitä. Oikeasti olen ollut törkiän tehokas ja yllyttänyt itseni yllättämään itseni kerta toisensa jälkeen. Täällä on oikeasti kohta jo siistimpää kuin ikinä (ja täällä ei ole edes siistiä vielä).
Heräsin viideltä puuhailemaan. Välillä nukuin vähän ja jossain vaiheessa päätin että antaa alaselän palautua (samperin selkäpenkki pisti jumiin, ihan-aah) ja menen vasta huomenna bodypumppiin. Tänään kuitenkin pace ja bodybalance.
Nyt puolenpäivän maissa alkaa tuntua siltä, että päivä on pulkassa ja mitäs tässä enää. Ei huvita hirveästi mikään. Puolivässykkä. Miksei joku vain hae hauskanpitoon? Voisin lähteä Jasminen kanssa syömään pehmistä jonnekin. Kaipaan hemmottelua, mutta ainoa hemmottelija on sängyn pohjalla. Poden syyllisyyttä kun en jaksa olla halittavana, sehän ei ole yhtään TEHOKASTA.
Illalla olisi hirmu kiva mennä Oulunsaloon Tillitien tutuille tekemään mosaiikkia, jonka aloitin viime kerralla.
Kätevää, "kaikki" ovat töissä. Hoitsu on vapaalla. Mmmmäääh. Aika pöliää miten näille vapaapäiville ei ole yhtään mitään suunnitelmia, paitsi jumpata tietenkin. Pitäisikö sitä huomenna käydä S-treffeillä? Aika hurjaa. Sosiaalista. Onko niitä nyt kesällä, saatiinko sinne joku avainvastaava...?
Pitäis viedä oma läppäri huoltoon, vaan jostain syystä vastustelee ihan sikana lähteminen. Jos saan itseäni niskasta kiinni niin että sen saan tehtyä niin palkitsen itseni... en kyllä keksi mikä olisi riittävän hieno palkinto. Ehkä askartelen mitalin.
No jos eka söis vähän lasagnea ja salaatinjämät ja sitten pesis vaikka loput ikkunat.
Ihan kuin aika olisi pysähtynyt, vaan sen olen oikeasti minä, joka on pysähtynyt.
Heräsin viideltä puuhailemaan. Välillä nukuin vähän ja jossain vaiheessa päätin että antaa alaselän palautua (samperin selkäpenkki pisti jumiin, ihan-aah) ja menen vasta huomenna bodypumppiin. Tänään kuitenkin pace ja bodybalance.
Nyt puolenpäivän maissa alkaa tuntua siltä, että päivä on pulkassa ja mitäs tässä enää. Ei huvita hirveästi mikään. Puolivässykkä. Miksei joku vain hae hauskanpitoon? Voisin lähteä Jasminen kanssa syömään pehmistä jonnekin. Kaipaan hemmottelua, mutta ainoa hemmottelija on sängyn pohjalla. Poden syyllisyyttä kun en jaksa olla halittavana, sehän ei ole yhtään TEHOKASTA.
Illalla olisi hirmu kiva mennä Oulunsaloon Tillitien tutuille tekemään mosaiikkia, jonka aloitin viime kerralla.
Kätevää, "kaikki" ovat töissä. Hoitsu on vapaalla. Mmmmäääh. Aika pöliää miten näille vapaapäiville ei ole yhtään mitään suunnitelmia, paitsi jumpata tietenkin. Pitäisikö sitä huomenna käydä S-treffeillä? Aika hurjaa. Sosiaalista. Onko niitä nyt kesällä, saatiinko sinne joku avainvastaava...?
Pitäis viedä oma läppäri huoltoon, vaan jostain syystä vastustelee ihan sikana lähteminen. Jos saan itseäni niskasta kiinni niin että sen saan tehtyä niin palkitsen itseni... en kyllä keksi mikä olisi riittävän hieno palkinto. Ehkä askartelen mitalin.
No jos eka söis vähän lasagnea ja salaatinjämät ja sitten pesis vaikka loput ikkunat.
Ihan kuin aika olisi pysähtynyt, vaan sen olen oikeasti minä, joka on pysähtynyt.
sunnuntaina, heinäkuuta 02, 2006
Kotoisaa
Komensin aamulla armasta tekstiviestitse TO-DO-listalla ja se oli tehnyt melkein kaiken mitä pitikin (lista oli epäinhimillinen, myönnetään, ja ei oikeastaan aivan tosissaan kirjoitettu, mutta tuo ottaa kaiken niin tosissaan, niinku tahallaan tosissaan), ja aivan ihana tonnikalalasagne odotti kun saavuin salilta. Miehiltä ei kannata odottaa liikaa oma-aloitteisuutta tai varsinkaan ajatustenlukukykyä. Vihjailu ei riitä.
Töissä oli semmonen Avonin joukkotilaushässäkkä, että purnukat toimitetaan töihin ja ne voi sitten maksaa ja viedä omansa. Tilasin parillakympillä kaikkia ihania tyttömäisiä juttuja. Parasta on se, että luultavasti unohdan koko jutun (11. päivä vasta tulee ne mömmöt) ja kun päivä koittaa, yllätyn iloisesti. Joskus jätän tahallani kolikoita takkieni taskuihin ja laukkuihin, että sitten ilahdun kun ne löydän. (Fiksua...)
Kyty tuli käymään ja on jotenkin hirmu liikuttavaa, kun ne tuolla viereisessä huoneessa jotain härväsi toisen tietokoneen kimpussa. Elämää ja elektroniikkaa riittää. Meillä on kolme telkkaria. Armahalla on kolme siskoa ja kaksi veljeä ja ne on kaikki aivan ylihuippuja.
"Tavoitteena olis tälle viikolle, että heräis joka arkipäivä yheltätoista". -Kyty
Jasmine ei enää rakasta minua. Leikkasin sen kynnet. Paska äiti, tulee töistä myöhään ja sittenkin vain rupeaa rääkkäämään. Jasminen nöyryys kääntyy sitä itseään vastaan. Se tottelee, ja sen naamasta näkyy iljetys - "minä säälittävä, tottelevainen koira". Ei se osaa muutakaan. Rakas mussukka.
Rupean nauttimaan kolmen vapaapäivän kunniaksi rakkaan voisitko-käydä-hakemassa-siideriä (pikkasen on hyvä palvelu, mutta katotaanpa vuoden päästä - tai kymmenen vuoden päästä!) ja sisustamaan olohuonetta eli heivaamaan näitä rojuläjiä huitsin kuideliin.
Hyvää oloa ja onnellista eloa sinullekin myös, lajitoveri. Ulkona on kaunis kesäyö, hengitä sitä!
Töissä oli semmonen Avonin joukkotilaushässäkkä, että purnukat toimitetaan töihin ja ne voi sitten maksaa ja viedä omansa. Tilasin parillakympillä kaikkia ihania tyttömäisiä juttuja. Parasta on se, että luultavasti unohdan koko jutun (11. päivä vasta tulee ne mömmöt) ja kun päivä koittaa, yllätyn iloisesti. Joskus jätän tahallani kolikoita takkieni taskuihin ja laukkuihin, että sitten ilahdun kun ne löydän. (Fiksua...)
Kyty tuli käymään ja on jotenkin hirmu liikuttavaa, kun ne tuolla viereisessä huoneessa jotain härväsi toisen tietokoneen kimpussa. Elämää ja elektroniikkaa riittää. Meillä on kolme telkkaria. Armahalla on kolme siskoa ja kaksi veljeä ja ne on kaikki aivan ylihuippuja.
"Tavoitteena olis tälle viikolle, että heräis joka arkipäivä yheltätoista". -Kyty
Jasmine ei enää rakasta minua. Leikkasin sen kynnet. Paska äiti, tulee töistä myöhään ja sittenkin vain rupeaa rääkkäämään. Jasminen nöyryys kääntyy sitä itseään vastaan. Se tottelee, ja sen naamasta näkyy iljetys - "minä säälittävä, tottelevainen koira". Ei se osaa muutakaan. Rakas mussukka.
Rupean nauttimaan kolmen vapaapäivän kunniaksi rakkaan voisitko-käydä-hakemassa-siideriä (pikkasen on hyvä palvelu, mutta katotaanpa vuoden päästä - tai kymmenen vuoden päästä!) ja sisustamaan olohuonetta eli heivaamaan näitä rojuläjiä huitsin kuideliin.
Hyvää oloa ja onnellista eloa sinullekin myös, lajitoveri. Ulkona on kaunis kesäyö, hengitä sitä!
Peppi Pitkätossu-aamuja
Aamupalaksi viimeinen slaissi cheese pania, huuhdellaan alas Pepsi Maxilla (olemme molemmat Pepsi Maxin suurkuluttujia, pitäisi varmaan hävetä). Tänään nukuin pidempään, katsottiin yöllä Donnie Darko, jota voin suositella lämpimäisesti - ja lainata DVD:n halukkaille, kun "olen rikas, olen rikas!"-huumassa menin senkin itselleni hankkimaan.
Täytyy mainita jälleen siitä seikasta, että Hyvä Meininki ei ole mikään lääkityksellä tai lobotomialla aikaansaatu ratkaisu, joka onnistuu vain pienenä päänsä lyöneiltä tai alunperin aurinkoisilta yksilöiltä. Välillä meinaa tosissaan vituttaa (aka Paska Asenne), mutta vitutus on yleensä ongelmakeskeistä, kuluttavaa ja jollain tavalla tyhjäkäyntistä. Hyvä Meininki on ratkaisukeskeistä, luovaa, realiteettien kanssa elävää, huumorilla suhtautumista. "Huumori on sitä, että nauraa kaikesta huolimatta."
Niin kieroa kuin se onkin, aika paljon Hyvän Meiningin ylläpitämiseen auttaa elämän lopullisuuden kohtaaminen. Työpaikassani on kuollut jo pari potilasta lyhyen ajan sisään. Tällä viikolla kuoli vanha mies, jonka kanssa vielä pari päivää aikaisemmin heitin aika härskiä settiä ja huumoriläppää - hän eli viimeiseen saakka, muuttumatta sängyssä makaavaksi, periksiantaneeksi raadoksi. Olen ihan tyytyväinen, etten kieltänyt häntä viimeisinä päivinä läpsimästä minua takamukselle, vaan sanoin että pistetään tuo vanhuudenhöperyyden piikkiin ja pitäähän sitä miehellä olla jokin harrastus, eihän sitä kaikkia iloja voi pois viedä.
Joskus minua liikuttaa se, miten paljon minulla ja jokaisella ikäiselläni nyt on. Olemmeko ikuisesti nuoria? Kaikki tietävät vastauksen. Eräs mummo sanoi, että hänestä on ihanaa vain äännellä. Hullua puhettahan tämä on, mutta jossain vaiheessa ihminen ei välttämättä enää puhu. Mielestäni meidän nuorten ja terveiden ihmisten pitäisi nauttia kaikin voimin äänestä ja liikkeestä, ja mahdollisuuksistamme tehdä omia valintoja. Liian paljon häpeää liittyy oman kehon käyttöön. Kun näen makuuhaavaisia, halvaantuneita, luuksi ja nahkaksi laihtuneita tai toimimattomaksi turvonneita raajoja päivittäin, minua ei niin hurjasti kiinnosta oman perseeni koko, vaan olen hurjan iloinen siitä että näillä jaloilla voi juosta, näillä käsillä voi kantaa muuttolaatikoita.
Mietin paljon myös omien vanhempieni vanhenemista. Enhän tee samaa kuin niin monet, hylkää häntä hoitolaitokseen, jossa ei ole hoitajien hyväntahtoisuudesta huolimatta tarpeeksi resursseja hyvään hoitoon? Mitä vaihtoehtoja on - luultavasti olen silloin työikäinen, perheellinen, kiireinen, niin kuin suurin osa ihmisistä. Miten vanhalle, mahdollisesti alzheimerin sumentamalle ihmiselle, voi luoda turvallisen olotilan? Miten puhua vanhenemisesta ja kuolemisesta ilman raskasta, tekopyhää melodraamaa? Kuolemat hoitolaitoksessa eivät ole mitään Hollywood-juttuja.
Vanhukset taantuvat lapsen tasolle, voidaan sanoa. Kuitenkin heidän olemuksessaan on elämänkokemus ja näkemys, joita ei pienellä lapsella ole. Kun näen korkeastikoulutetun herra tai rouva johtajan paskovan vaippoihinsa ja lutkuttavan peitonkulmaansa, mietin mihin meidän kannattaa oikeasti pyrkiä ja minkä takia kannattaa stressata.
"Ei hätä oo tämän näkönen. Se on pieni ja ja punanen."
Täytyy mainita jälleen siitä seikasta, että Hyvä Meininki ei ole mikään lääkityksellä tai lobotomialla aikaansaatu ratkaisu, joka onnistuu vain pienenä päänsä lyöneiltä tai alunperin aurinkoisilta yksilöiltä. Välillä meinaa tosissaan vituttaa (aka Paska Asenne), mutta vitutus on yleensä ongelmakeskeistä, kuluttavaa ja jollain tavalla tyhjäkäyntistä. Hyvä Meininki on ratkaisukeskeistä, luovaa, realiteettien kanssa elävää, huumorilla suhtautumista. "Huumori on sitä, että nauraa kaikesta huolimatta."
Niin kieroa kuin se onkin, aika paljon Hyvän Meiningin ylläpitämiseen auttaa elämän lopullisuuden kohtaaminen. Työpaikassani on kuollut jo pari potilasta lyhyen ajan sisään. Tällä viikolla kuoli vanha mies, jonka kanssa vielä pari päivää aikaisemmin heitin aika härskiä settiä ja huumoriläppää - hän eli viimeiseen saakka, muuttumatta sängyssä makaavaksi, periksiantaneeksi raadoksi. Olen ihan tyytyväinen, etten kieltänyt häntä viimeisinä päivinä läpsimästä minua takamukselle, vaan sanoin että pistetään tuo vanhuudenhöperyyden piikkiin ja pitäähän sitä miehellä olla jokin harrastus, eihän sitä kaikkia iloja voi pois viedä.
Joskus minua liikuttaa se, miten paljon minulla ja jokaisella ikäiselläni nyt on. Olemmeko ikuisesti nuoria? Kaikki tietävät vastauksen. Eräs mummo sanoi, että hänestä on ihanaa vain äännellä. Hullua puhettahan tämä on, mutta jossain vaiheessa ihminen ei välttämättä enää puhu. Mielestäni meidän nuorten ja terveiden ihmisten pitäisi nauttia kaikin voimin äänestä ja liikkeestä, ja mahdollisuuksistamme tehdä omia valintoja. Liian paljon häpeää liittyy oman kehon käyttöön. Kun näen makuuhaavaisia, halvaantuneita, luuksi ja nahkaksi laihtuneita tai toimimattomaksi turvonneita raajoja päivittäin, minua ei niin hurjasti kiinnosta oman perseeni koko, vaan olen hurjan iloinen siitä että näillä jaloilla voi juosta, näillä käsillä voi kantaa muuttolaatikoita.
Mietin paljon myös omien vanhempieni vanhenemista. Enhän tee samaa kuin niin monet, hylkää häntä hoitolaitokseen, jossa ei ole hoitajien hyväntahtoisuudesta huolimatta tarpeeksi resursseja hyvään hoitoon? Mitä vaihtoehtoja on - luultavasti olen silloin työikäinen, perheellinen, kiireinen, niin kuin suurin osa ihmisistä. Miten vanhalle, mahdollisesti alzheimerin sumentamalle ihmiselle, voi luoda turvallisen olotilan? Miten puhua vanhenemisesta ja kuolemisesta ilman raskasta, tekopyhää melodraamaa? Kuolemat hoitolaitoksessa eivät ole mitään Hollywood-juttuja.
Vanhukset taantuvat lapsen tasolle, voidaan sanoa. Kuitenkin heidän olemuksessaan on elämänkokemus ja näkemys, joita ei pienellä lapsella ole. Kun näen korkeastikoulutetun herra tai rouva johtajan paskovan vaippoihinsa ja lutkuttavan peitonkulmaansa, mietin mihin meidän kannattaa oikeasti pyrkiä ja minkä takia kannattaa stressata.
"Ei hätä oo tämän näkönen. Se on pieni ja ja punanen."
lauantaina, heinäkuuta 01, 2006
Kuulumiset viidessä minuutissa
72,5 neliötä hurmaavaa/hajottavaa kaaosta, joka vähitellen rupeaa koppeentumaan jonkinlaiseen 3 h+k-muotoon. Onneksi pesänrakennusviettiä tämän muuttokaaoksen projektinhallintaan löytyy. Huomenna on iltavuoro, jonka jälkeen on kolme päivää vapaata - ehdin tohista hyvästikin ennen kuin pitää torstaina mennä taas iltavuoroon.
Raha ei tee onnelliseksi, vaan ne tavarat, joita sillä saa. Kuten Aliaksen kolmas tuotantokausi, jonka vihdoin raskin ostaa, kun HARD ROCK HALLELUJA! eka kesätyöpalkka nasahti tilille. Kyllä tuntui hyvältä. Elintaso nousi hetkellisesti, vaan kohta ollaan samassa jamassa kuin yleensä opintotukiaikana aina 15. päivän jälkeen ("äiti, voinko tulla teille syömään"). Eilen syötiin intialaisessa, tänään hain porvaristi take-away-cheese panin Pannusta (large on muka 3-4 hengelle... yeah right...). Toivottavasti kliseet on totta ja tie miehen sydämeen vie vatsan kautta.
Pikkasen juhannuksen jälkeen meinasin sairastella, vaan sepä lähti yllättäen sillä, että kävin vetämässä kunnon hiet pacessa. Äitini, pitkän linjan sairaanhoitaja, suorastaan vaati minua nousemaan jaloilleni ja lähtemään hikoilemaan - pikkuräkäisenä ei siis kannata pelätä liikaa mitään höpöhöpö-sydänlihastulehduksia, jotka on vain laiskaperseiden tekosyitä...
Aloitettuani pari vuotta sitten kuntoilun ei ole muuten juurikaan ollut mikään paikka kipeänä, vastavetona siihen perinteiseen "urheilija ei tervettä päivää näe". Siis perinteiset flunssat olen sairastanut, mutta päänsäryt, niska- ja hartiavaivat, selkävaivat jne. ovat kaikki menneisyyttä. Etenkin bodypump on tehnyt ihmeitä. Suosittelen. Helppoa, hauskaa, vaivatonta...
Eilen kävin bodypumpissa ja ihanasti tuntuu rintalihaksissa ja reisissä. Tavoitin penkkipunnerrusbiisissä jälleen jonkinlaisen nirvanan asteen. Aivan uskomattoman hienoa oli treenata, ei mitään järkeä. Jos joku ei ole vielä kokeillut bodypumppia niin... naispuolisille (riittävän lähellä Beauty centeriä asuville, tätä blogia lukevat vissiin jotkut kauempanakin) voin luvata päiväpassin, jolla pääsee kokeilemaan.
Onneksi on ne vapaapäivät niin joutaa urheilemaan oikein sielun yltäkylläiseksi, ja iltavuoron jälkeen huomenna mennään illalla salille siskon kanssa. Ei tätä cheese pan-linjaa muuten kehtaisikaan... Kyse on tasapainosta (ja huomenna salilla sovitetaan synnit...).
Olotila on rakastunut, onnellinen, semi-ähkyinen, hieman siivoustohelluksesta raukea... niin, ja rakastunut, joko mainitsin sen?
Päivän ajatus:
rakasta minua eniten silloin,
kun rakkautta vähiten ansaitsen,
sillä silloin juuri eniten rakkauttasi tarvitsen.
Raha ei tee onnelliseksi, vaan ne tavarat, joita sillä saa. Kuten Aliaksen kolmas tuotantokausi, jonka vihdoin raskin ostaa, kun HARD ROCK HALLELUJA! eka kesätyöpalkka nasahti tilille. Kyllä tuntui hyvältä. Elintaso nousi hetkellisesti, vaan kohta ollaan samassa jamassa kuin yleensä opintotukiaikana aina 15. päivän jälkeen ("äiti, voinko tulla teille syömään"). Eilen syötiin intialaisessa, tänään hain porvaristi take-away-cheese panin Pannusta (large on muka 3-4 hengelle... yeah right...). Toivottavasti kliseet on totta ja tie miehen sydämeen vie vatsan kautta.
Pikkasen juhannuksen jälkeen meinasin sairastella, vaan sepä lähti yllättäen sillä, että kävin vetämässä kunnon hiet pacessa. Äitini, pitkän linjan sairaanhoitaja, suorastaan vaati minua nousemaan jaloilleni ja lähtemään hikoilemaan - pikkuräkäisenä ei siis kannata pelätä liikaa mitään höpöhöpö-sydänlihastulehduksia, jotka on vain laiskaperseiden tekosyitä...
Aloitettuani pari vuotta sitten kuntoilun ei ole muuten juurikaan ollut mikään paikka kipeänä, vastavetona siihen perinteiseen "urheilija ei tervettä päivää näe". Siis perinteiset flunssat olen sairastanut, mutta päänsäryt, niska- ja hartiavaivat, selkävaivat jne. ovat kaikki menneisyyttä. Etenkin bodypump on tehnyt ihmeitä. Suosittelen. Helppoa, hauskaa, vaivatonta...
Eilen kävin bodypumpissa ja ihanasti tuntuu rintalihaksissa ja reisissä. Tavoitin penkkipunnerrusbiisissä jälleen jonkinlaisen nirvanan asteen. Aivan uskomattoman hienoa oli treenata, ei mitään järkeä. Jos joku ei ole vielä kokeillut bodypumppia niin... naispuolisille (riittävän lähellä Beauty centeriä asuville, tätä blogia lukevat vissiin jotkut kauempanakin) voin luvata päiväpassin, jolla pääsee kokeilemaan.
Onneksi on ne vapaapäivät niin joutaa urheilemaan oikein sielun yltäkylläiseksi, ja iltavuoron jälkeen huomenna mennään illalla salille siskon kanssa. Ei tätä cheese pan-linjaa muuten kehtaisikaan... Kyse on tasapainosta (ja huomenna salilla sovitetaan synnit...).
Olotila on rakastunut, onnellinen, semi-ähkyinen, hieman siivoustohelluksesta raukea... niin, ja rakastunut, joko mainitsin sen?
Päivän ajatus:
rakasta minua eniten silloin,
kun rakkautta vähiten ansaitsen,
sillä silloin juuri eniten rakkauttasi tarvitsen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
