Peppi Pitkätossu-aamuja

Aamupalaksi viimeinen slaissi cheese pania, huuhdellaan alas Pepsi Maxilla (olemme molemmat Pepsi Maxin suurkuluttujia, pitäisi varmaan hävetä). Tänään nukuin pidempään, katsottiin yöllä Donnie Darko, jota voin suositella lämpimäisesti - ja lainata DVD:n halukkaille, kun "olen rikas, olen rikas!"-huumassa menin senkin itselleni hankkimaan.

Täytyy mainita jälleen siitä seikasta, että Hyvä Meininki ei ole mikään lääkityksellä tai lobotomialla aikaansaatu ratkaisu, joka onnistuu vain pienenä päänsä lyöneiltä tai alunperin aurinkoisilta yksilöiltä. Välillä meinaa tosissaan vituttaa (aka Paska Asenne), mutta vitutus on yleensä ongelmakeskeistä, kuluttavaa ja jollain tavalla tyhjäkäyntistä. Hyvä Meininki on ratkaisukeskeistä, luovaa, realiteettien kanssa elävää, huumorilla suhtautumista. "Huumori on sitä, että nauraa kaikesta huolimatta."

Niin kieroa kuin se onkin, aika paljon Hyvän Meiningin ylläpitämiseen auttaa elämän lopullisuuden kohtaaminen. Työpaikassani on kuollut jo pari potilasta lyhyen ajan sisään. Tällä viikolla kuoli vanha mies, jonka kanssa vielä pari päivää aikaisemmin heitin aika härskiä settiä ja huumoriläppää - hän eli viimeiseen saakka, muuttumatta sängyssä makaavaksi, periksiantaneeksi raadoksi. Olen ihan tyytyväinen, etten kieltänyt häntä viimeisinä päivinä läpsimästä minua takamukselle, vaan sanoin että pistetään tuo vanhuudenhöperyyden piikkiin ja pitäähän sitä miehellä olla jokin harrastus, eihän sitä kaikkia iloja voi pois viedä.

Joskus minua liikuttaa se, miten paljon minulla ja jokaisella ikäiselläni nyt on. Olemmeko ikuisesti nuoria? Kaikki tietävät vastauksen. Eräs mummo sanoi, että hänestä on ihanaa vain äännellä. Hullua puhettahan tämä on, mutta jossain vaiheessa ihminen ei välttämättä enää puhu. Mielestäni meidän nuorten ja terveiden ihmisten pitäisi nauttia kaikin voimin äänestä ja liikkeestä, ja mahdollisuuksistamme tehdä omia valintoja. Liian paljon häpeää liittyy oman kehon käyttöön. Kun näen makuuhaavaisia, halvaantuneita, luuksi ja nahkaksi laihtuneita tai toimimattomaksi turvonneita raajoja päivittäin, minua ei niin hurjasti kiinnosta oman perseeni koko, vaan olen hurjan iloinen siitä että näillä jaloilla voi juosta, näillä käsillä voi kantaa muuttolaatikoita.

Mietin paljon myös omien vanhempieni vanhenemista. Enhän tee samaa kuin niin monet, hylkää häntä hoitolaitokseen, jossa ei ole hoitajien hyväntahtoisuudesta huolimatta tarpeeksi resursseja hyvään hoitoon? Mitä vaihtoehtoja on - luultavasti olen silloin työikäinen, perheellinen, kiireinen, niin kuin suurin osa ihmisistä. Miten vanhalle, mahdollisesti alzheimerin sumentamalle ihmiselle, voi luoda turvallisen olotilan? Miten puhua vanhenemisesta ja kuolemisesta ilman raskasta, tekopyhää melodraamaa? Kuolemat hoitolaitoksessa eivät ole mitään Hollywood-juttuja.

Vanhukset taantuvat lapsen tasolle, voidaan sanoa. Kuitenkin heidän olemuksessaan on elämänkokemus ja näkemys, joita ei pienellä lapsella ole. Kun näen korkeastikoulutetun herra tai rouva johtajan paskovan vaippoihinsa ja lutkuttavan peitonkulmaansa, mietin mihin meidän kannattaa oikeasti pyrkiä ja minkä takia kannattaa stressata.

"Ei hätä oo tämän näkönen. Se on pieni ja ja punanen."