Huoralle runtua

Rupesin joitakin päiviä sitten miettimään, että mikä ihme se lasta vituttaa. Kaikki on niin ihmeellisen hyvin, ei pitäisi juurikaan olla syitä alati kasvavaan angstiin, johon ei normaaliannostus jeejeetä näytä purevan.

No kappas.

Viimeisen reilun kuukauden aikana tämä body-mind-kombinaatio on vajonnut alas - hitaasti mutta varmasti. Vässykkä mieli vässykässä ruumiissa. Olen myynyt periaatteeni pirulle (halvalla). Olen onnellisimmillani silloin kun toteutan ihanteitani, oli kyse sitten kierrätyksestä, ruokavaliosta tai lajitovereiden kohtelemisesta.

Elämä on ollut viimeisen parin kuukauden aikana vaarallista "tämä on vain väliaikaista"-härdelliä, joka johtaa "sitten kun"-harhaan. Tuntuu kuin olisin hukannut osan itsestäni tuossa hätäkässä.

Jumpalla kävin ennätysvähän (enemmän kuin joka toinen päivä jos tuntien perusteella laskee, mutta silti...), mutta pahin kaataja on ollut löysä ruokavalio.

Suunnittelemattomuus ja laiskuus. Iltavuoron jälkeen ei ehdi jumpalle - tästä eteenpäin mennään lenkille tai salille. Tie miehen sydämeen on ollut vievinään vatsan kautta - tästä eteenpäin tarjoilen itselleni parsakaalta ja mies tehköön itse omat perseenlevenninateriansa, mikäli niitä mielii. Suunnitelmallisuutta - ei enää mitään hätäisiä "pizza puokkiin"-ratkaisuja.

Ostin kaapin täyteen pakasterehuja, seitiä, kananmunia, maitorahkaa, raejuustoa. Yleinen harha on se, että jollain rehuilla voisi elää ja laihtua. Olen päättänyt ruveta käymään pari kertaa viikossa (muun hyvän lisäksi) salilla ja haban kasvu edellyttää riittävää proteiininsaantia.

Oli muuten ihan pikkasen vinot vatsalihakset jumissa viimekertaisen salikäynnin jälkeen. No mercy. Vähän pelkäsin etteikö tuntuisi missään. Heh heh. Tuntui.

Olen pettynyt itseeni, mutta samalla ylpeä siitä, että tunnistan katastrofin merkit ja pystyn pysäyttämään huolestuttavan kehityssuunnan vielä, kun ei olla pohjalla.

Kurinpalautukselliset toimet sisälsivät tänään bodybalancea, bodycombattia, bodypumppia. Huomenna aamulla lyhyt juoksulenkki ja illalla töiden päälle salille. Pakko vetää vähän överiksi tai homma ei lähde kulkemaan.

Lopettakaa te muutkin kaikki selittelyt ja kohdatkaa todellisuus. Tehdään se kimpassa, kaipparit. Ihan helvetisti se sattuu, mutta kyllä se siitä. Itsepetoksen suo on suloisen lämmin ja upottava. Pakko vain sanoa itselleen "voi mitä oletkaan mennyt tekemään? Ei se mitään, saat anteeksi, kyllä se siitä, hyvä tyttö."

Uskon, että parin kuukauden päästä olen kumman kiitollinen tästä ylipyyhkäisseestä, epämiellyttävästä ja jeejeenvastaisesta hetkellisestä itsevihasta. Luultavasti jo huomenaamulla kohtaan peilikuvani myötämielisemmin.

Nobody else is gonna move your ass. Bitch.