Tätä tänään

Aamupäivällä mietin kuolemaa. Luulen, että kuolema tuntuu samalta kuin aivotärähdys. Kaikki aistit vain kytketään vuorotellen pois päältä. Kynsin kerran asfalttia kun kaaduin pyörällä ja ajattelin että kuoleminen voisi tuntua samalta. En nähnyt mitään, korvissa kuului vain suhinaa, tasapaino meni. Sillä hetkellä tuntui ihan hyvältä idealta laittaa nukkumaan siihen tielle.

Haluaisin uskoa, että kuoleman jälkeen sielu menee jonnekin. Oikeastaan eniten mummoni takia, koska hän on elämäni tärkeimpiä ihmisiä ja tiedän, että joudun elämään hirveän kauan ilman häntä. Olisi lohdullista voida ajatella, että joskus kohtaisimme uudestaan.

En ole kristitty enkä usko taivaaseen tai helvettiin (paitsi että meillä on molemmat täällä maan päällä). Haluaisin uskoa enkeleihin ja siihen, että joku korkeampi pitää meistä huolta. Lapsenomainen usko melkein mihin tahansa helpottaisi suhtautumista kuolemaan. Kyllähän kuoleman jollain tavalla ymmärtää, kun näkee kuolleen ihmisen ja eläimen. Mutta mitä se itselle tarkoittaa - ihan kaiken loppumista. Sitä ei oikein meinaa ihmispää tajuta.

Jos ihminen tajuaisi oman kuolevaisuutensa, hän ei olisi jatkuvasti niin itsetuhoinen.

Kuolemaa on vaikea ymmärtää. Eläisimmekö eri tavalla, jos todella joka solullamme ymmärtäisimme elämämme ja olemassaolomme rajallisuuden? On hetkiä, jolloin tunnen todella olevani elossa. Liikunnan jälkeen, kun tunnen miten olen tehnyt kehollani jotain. Kun katselen ihmisiä keskellä arkea, ajattelen, että tässä nämä lajitoverit nyt ovat, olen osa tätä. Kun katson nukkuvaa kissaa... ajattelen, että tämä on tässä, elämä. Ja tämä on ihan hyvä, ei tässä tarvita mitään enempää.

Kun nauran ystävän kanssa, se on kaikista parasta. Se on parasta elämää. Tai ei tarvitse edes nauraa. Riittää, että tuntee olevansa samassa hetkessä samalla aaltopituudella jonkun kanssa. Jos voi tuoda iloa jonkun elämään... sehän on dramaattinen tapa vaikuttaa maailmaan. Se on parasta.

Kukin lähteä saa aikataulunsa mukaan, eikä myöhästy kukaan
niin kaunis on kauniin kuoleman maa...

Eikä pelottavaa ole lähtöni hetki, sillä hieno on retki
niin kaunis on kauniin kuoleman maa...

(Peter Pan-musikaalista, sanoitus Jukka Virtanen)

Kuoleman ajattelu ei tehnyt minua surulliseksi. Mikään ei tee, sillä mahduin tänään vanhoihin farkkuihin, ei tarvinnut edes paljoa survoa. Kesällä ne ovat jo löysät... Olen itseeni tyytyväinen ja luotan siihen, että tämä projekti etenee ihan hyvin. Ei ole ollut mitään sortumisia tai sortumisen himoja, koska olen sallinut itselleni kaikkia herkkuja - kohtuuden rajoissa, ne eivät ole edes ylittäneet päivittäisiä kalorirajojani. Jotain muuta vain vähemmän. Ihmeellistä, että pystyn! Miksi en pystyisi? Kaikki on helppoa! (Paitsi anatomia.)

Tein aika pahan virheen ja mahdutin alkuviikkoon kehonhuollon, bodypumpin, fitballin, latinlown, combatin ja vesijumpan. Loppuviikko on oltu flunssassa sitten, sen siitä saa kun liikaa rasittaa. Ensi viikolla pitää ottaa maltillisemmin... oih, tiistaina pääsen bodypumppiin, jos vain räkä ei valu pitkinä naruina lattiaan kyykätessä. Not cool.

Meillä lähti telkkari varastoon. Onpa tyhjä olo. Telkkarin päällenapsauttaminen on ihan automaattinen liike, jonka vain sattumalta tekee kun yrittää vältellä kaikkea järkevää tekemistä, kuten mikrobiologian tenttiin lukemista. Ehkä tässä tulee nyt vietettyä enemmän laatuaikaa parisuhteessa... tai luettua tenttiin... tai sitten vain istuttua koneella entistäkin enemmän...