Spit or swallow

Minna yllytti minut tänään sylkemiskilpailuun, elämäni ensimmäiseen. Tiesin jo etukäteen häviäväni. Ja hävisinkin. Minna sylki purkan kaksi kertaa pidemmälle, tuulettomissa alikulkukäytäväolosuhteissa. (Mutta mulla olikin kaksi purkkaa yhtä aikaa suussa ja sillä vaan yks.) Laji ei ollut minua varten ja en aio harrastaa sitä enää koskaan. En tee mitään missä olen huono heti alkajaisiksi.

Havahduin tällä hetkellä vallitsevaan karuun todellisuuteen. Minun täytyy huomenna irtisanoa kämppä, jos aion päästä siitä eroon 1.3., siis jos näyttää siltä että en löydä kämppistä ja joudun maksamaan koko vuokran yksin maaliskuusta alkaen. Ei ole juurikaan havaintoja siitä, mihin muutan jos irtisanon kämpän huomenna. Haemme Minnan kanssa Sivakalta kolmiota, mutta saa nähdä miten käy. PSOAS:lta haen yksiötä. Koko asuntoasia on yksi iso BLÄÄH, joka lopulta ratkeaa jotenkin. Ehkä menen mummin luo asumaan. Ehkä asun kuukauden ilman kämppistä ja jatkan etsimistä. Ehkä muutan solukämppään, jossa kämppis joutuu vasten tahtoaan jakamaan asunnon koirankarvojen kanssa. Ehkä menen peiton alle ja tulen pois vasta kun asiat ovat järjestyneet.

Surettaa ja sattuu, se että olen särkenyt taas vaihteeksi sydämen, jossa ei ole mitään vikaa ja joka on maailman suurimpia ja lämpimimpiä (puhun tässä edesmenneestä avoliitosta, en ole tietääkseni ehtinyt sen jälkeen rikkomaan mitään, tai mistäs sitä tietää). Surettaa, sattuu. Jokainen vastaa vain omista tunteistaan ja kannattelee vain omaa elämäänsä, mutta kyllä se tuntuu silti pahalta. En ole mikään tunteeton möykky. Tahtoisin välillä vain ottaa syliin ja sanoa, että kaikki kääntyy parhain päin. Olen moneen otteeseen miettinyt että avoeroaminen oli pitkästä aikaa yksi tyhmimpiä ideoita. Kaikki meni heti hirveän vaikeaksi, välit poikki ja kohta on molemmat vailla asuntoa. Ei näin. En muista kuinka perseestä se elo oli kun piti kerran erota ja pitkän harkinnan jälkeen, mutta tämä on ainakin ihan todella.

Stressimittarini vinkui punaisella tänään eikä meinannut rauhoittua bodypumpillakaan. 45 minuutin juoksulenkin jälkeen huomasin unohtaneeni murheeni hetkeksi. Maagista. Mutta on se rankkaa juosta 24/7, välillä on varmaan pakko sitten vähän murehtia.

Jostain syystä iho kutisee ja siihen syntyy pieniä näppyjä. Kyseessä eivät ole ilmeisestikään ne lintukirput. Pitää varmaan käydä arvauskeskuksessa näyttämässä, vaikka eivät ne mitään mistään tiedä. Minähän en ihan pienestä häiriinny, mutta tämä nyt vähän niinku kummastuttaa.

Yritän uskoa siihen, että kaikki vain NAPS järjestyy. Koska vaihtoehtoja ei ole.