Terveiset romulandiasta

Hilirimpsis. Täälä Helsingisä ei oo yhen yhtä puuta ja ihmiset vaan käpöttää ympäriinsä. Joten maassa maan tavalla ja niinpä päivän päätteeksi kävelin pääni pyörryksiin Helsingin keskustassa seuraten lajitovereiden antamaa toimintamallia. Määrä ei korvaa laatua ja tsiljoona baaria ja putiikkia kerroksittain eivät suorastaan tee minuun vaikutusta. Kaikenkaikkiaan melko elotonta kaikkine muovisine kyltteineen.

Kävin lounaalla joidenkin kolleegoiden kanssa Cafe Esplanadissa, josta sai tosi hyvän ja ison salaatin, mutta kyllä se sitten maksoikin hunajata. Saatan menen sinne huomennakin, jos löydän. Kartasta olisi hyötyä jos a) tietäisi miten päin sitä pitää lukea ja b) siinä olisi sellainen "olet nyt tässä"-piste. (Toim. huom: En ole oikeasti tyhmä ja uusavuton, kuhan esitän. Väitän esittäväni.)

Iltasella kävin Carrollsilla vetäsemässä vähän sheibea naamariin kala-aterian muodossa. Arvoin n+ erilaisen ravintelin välillä ja ongin jonkinlaista nostalgiaa palaamalla Carrollsiin, josta hain sapuskaa viimeksi täällä käydessäni vuosia sitten ammattikorkeakoulujen missälieseminaarissa. Olin silloinkin kipeänä. Ehkä ajatuskin Helsingistä tekee kipeäksi. Carrollsin ruoka ei tunnetusti paranna, mutta kuitenkin.

Oli jotenkin irvokasta sotkea saamani bodycombat instructor manual majoneesiin.

Sis asuu hassussa pienessä rakennuksessa ison kerrostalon sisäpihalla. Täällä ei ole telkkaria, mutta luojan kiitos sentään netti. Tekstiviesti ilmoitti että kotonakin toimii yhteys nyt. En tiedä suostunko maksamaan koko kuukaudesta kun hiturit nyt vasta saivat toimimaan. Voin inistä, mutta luultavasti joudun silti maksamaan. Voisin inistä myös siitä, että viime aikoina ostamani suklaa- ja mansikkasoijajuomat ovat olleet pilaantuneita. Mikä tätä maailmaa vaivaa?

Helsinki pistää minut puhumaan oulua. Huomena vejän bodycombattia niin että OIKIA JALAKA ETTEEN, TAKAJALAKA POTKASEE, KÄJET PYSSYY SUOJAUKSESA, MUSSIIKIN TAHISA, PISTÄ SE PELEKÄÄMÄÄN SUA!

Sieluni vangittakoon videonauhalle huomenna, kun pääsen vetämään kameran eteen biisin nro 3, joka on power-track eli armotonta tykitystä ja musiikillisesti pimpelipompelipoppia, ColorBox - Shooting Star. Kun kaikki ovat oman kappaleensa ohjanneet, tihrustamme nauhan läpi ja haukumme toisemme pystyyn toverillisesti.

Täällä ei ole laisinkaan niin pelottavaa kuin olin kuvitellut. Ensinnäkin, olen tehnyt kotiläksyni, kuten amerikkalaisilla on tapana sanoa, ja osaan ohjelman paremmin kuin kuvittelin. Ainakin paremmin kuin kukaan muu kurssilla. Eikä tämä ole kusipäisyyttä vaan ihan vaan puhdasta työn hedelmistä nautiskelua. Menee se tyhmäänkin päähän kun vaan jatkaa... ja jatkaa... ja jatkaa sitä treenaamista. Siis se koreografia, ei se neste.

Sis tulee töistä puolen tunnin päästä. Ehdin totuttaa itseni jo telkkarilöhöilyyn viikon aikana sairaana maatessa. Telkkari... kaipaan sua niin... aivotonta komediaputkea, joka olisi juuri parhaillaan menossa... Pistän tuohon pitkälleni kun ei tässä muutakaan voi. Jee jee on riisunut pöpöt aseista ja olo ei ole rääkinkään jälkeen kipiä. Saapa nähdä huomenna... voi voi.

Ostin lähi-Siwasta aamupalajuustoa, ruisleipää, karpalopuolukkamehua ja vadelmapersikkasoppaa. Eiköhän näillä eväillä.

Maailman ihanin on kipeänä ja kertoi viime puhelussa Jasmi-koiruudenkin oksennelleen. Rakkaat mussukat. Tällainen kolmen päivän näkemättömyys tekee kenties hyvää välillä, kun muuten ollaan koko ajan kylki kyljessä. En kyllä suostuisi tällaiseen jos ei olisi hyvää syytä. Olen aika kylki-kyljessä-henkinen nyssykkä. On mulla nytkin sitä ikävä, mutta oonkin sellainen että koen jälleennäkemisen riemua aina kun toinen tulee roskia viemästä.

Jalkapohjien mielestä runsas bodycombat-liikehdintä paino päkiöillä yhdistettynä ulkosallatepasteluun kahdenkympin halpahallitalvikengät jalassa on kipeä idea.

Huomenna illalla viihdytän itseäni Finnkinon elokuvatarjonnalla. Mikäli löydän elokuvateatterin.