I like the way I move

Vappu siunatussa tilassa (jos joku ei vielä tiedä, niin meille on tulossa vauva marraskuussa) sisälsi muutaman lasin simaa ja käsittämättömän pienen määrän munkkeja. Kävimme pariskuntana vappuaattona Mamman eli äidinäidin luona syömässä ja vappupäivänä tortilloitiin porukoilla. Vappupäivään kuului myös Teekkaritorvien keikka Rotuaarilla, lankomies soitti lehmänkelloa vai mitä soittikaan, ei sitä nähnyt sieltä torvien takaa. Ja kesän ehkä eka tötterö (ei tällä päällä muista), mangomelonia. Jalat on kipiänä ku piti köpöttää kipokipokengät jalassa.

Mutta olihan ilmat, eikö?!

Pääsen larppaamaan huomenna, olin ilmoittautunut varapelaajaksi ja pelinjohto soitti äsken. Ei tarvi maksaa etes pelimaksua. Tämmönen systeemi toimii, kun ei tarvi stressata kahta viikkoa ennen peliä. Pystyn kuitenkin aivan hyvin järjestäytymään pelaamaan 24 h varoitusajalla. Aloitin larppaamisen kymmenen vuotta sitten ja siinä ajassa odotukset pelejä kohtaan ovat nousseet. Ehkä pettymykset johtuvat siitä, että sitä odottaa niin paljon, kun käyttää virtaa etukäteistyöhön. Nyt haluan vain nähdä ihmisiä ja päästä leikkimään. (Sisimmässäni odotan elämää suurempia tunteita, aina.)

Mulla on tämän päivän jälkeen enää 8 päivää harjoittelua, 4 kummallakin viikolla. En kyllä tajua, että nyt olisi perjantai. Enkä tajua muutenkaan tätä elämänmenoa ja ajankulua. Mun kalenterissa on niin paljon kaikkea ihanaa suunniteltuna, että en älyä sitä. Ensi viikollakin on ultra (tekee taas todemmaksi tätä perheen perustamista), ystävättären kanssa intialainen illallinen ja sitten vielä tuo ittensä hengiltähemmottelu perjantaina - otin ja repäsin ja varasin itelle kampaajan ja kosmetologin synttäripäivälle.

Se on rajallinen määrä mukavaa mitä ihminen kestää!

Pitäisi kyllä löytää jostakin aika tehdä ne vaiheessa olevat kouluhommat rästistä. Ei niitä ole montaa. Yksi powerpoint-esitys, joka arvioidaan hyväksytty/hylätty eli aivan sama kunhan jonkun väsää eikä rupea liikaa hifistelemään. Yksi oppimispäiväkirja, joka on ehkä sivua vaille valmis. Sitäkään ei arvostella numeroin. Yksi vapaamuotoinen hyv/hyl tehtävä, jonka teen jonkinlaisena kirjareferaattina - sekin jo puoliksi tehty. Ja pitäisi viimeistellä potilascasen kirjallinen osuus, jonka esitin jo koulussa seminaarissa. Se arvioidaan T1-K5, eli siitä ei kehtaisi ottaa huonoa.

Mutta ei kai sitä ehi. Tänään pitää mennä viettämään pariskunnan laatuaikaa harjoittelupäivän päätteeksi (tekis mieli Pannuun) ja huomenna on se larppi. Ja sunnuntaina on muuten koiramarssi klo 12.00.

Rupesin eilen katteleen Top Cheffin neljättä kautta. Se on kyllä semmonen ohjelma, että. Paranee vaan kun porukka putoaa. Yhtä hauskaa on katella gerbiileitä. Voisin melko kauan istua terraarion vieressä ja ihmetellä. Välillä on pakko naurahtaa ääneen söpöydelle.

Harjoittelupaikka on paras mitä ikinä, verrattuna kaikkiin masentaviin ja ilottomiin sairaalaympäristöihin, joiden pohjimmainen tarkoitus tuntuu olevan sairastuttaa kaikki, jotka lähelle uskaltavat, jos ei ilmapiirillä niin ilmassa leijuvalla homeella. Täällä on ihan huippua porukkaa. Tosin kyllä tämäkin on raskasta omalla tavallaan, mutta itsenäistä ja vapaata. Vaikka tuntuikin tänään asiakkaan jälkeen että ajatus löi ihan tyhjää ja että en jaksa enää mitään koko päivänä.

Hyvä asia on se, että omat ongelmat tuntuu ihan kauhean tavallisilta, siis kaikki mitä on ollut ikinä koko elämän aikana. Ja sitä tuntee olevansa aikalailla pystyvä ihminen tällä hetkellä. Olen aika tyytyväinen tähän elämään, ja onnellinen. Asiat on menossa hyvään suuntaan ja ei ole kyllä juurikaan valittamisen aihetta. Se on aika hassua kun ei keksi mistä urputtaa. Suurin ongelma on joku semmonen, että värjäiskö vai laittaisko kiharoita. Että oikiasti!

Ja semmonen, että sitä pystyy itse päättämään omaa elämäänsä ja rajaamaan kaikki haitalliset ympäristömyrkyistä käyvät ihmiset ulkopuolelle. Että voi ihan itse arvioida, mitä tekee ja kenen takia. Mua pyydettiin tuuraamaan jumppia tälle päivälle ja vaikka olis kuinka hätä, niin siihen ei tarvitse suostua, jos ei huvita. Ei tarvi ees olla mitään syytä, vaikka tietenkin se auttaa kun semmosen keksii. Että tekeekö asioita siksi, kun muut pyytää, vai siksi kun itse haluaa.

Ja semmonen, että tekee asioita siksi, että haluaa, eikä siksi että pelottaa. Varsinkin monet tekemättäjättämiset johtuu siitä, että pelkää. Että "en voi tehdä lapsia, kun pelkään että se lapsi on sairas tai musta tulis niin paska äiti". Tai ylipäätään ei voi ruveta yhen mihinkään, kun ajattelee, että entä jos se ei onnistu. Täällä on nähnyt, miten yleistä se on, että jäädään jähimään hirveisiin ihmisrääkkäystilanteisiin, kun ei pystytä lamaantuneena muuhunkaan. Aika usein se ratkaisu tuntuu vielä pahemmalta. Että entä jos se kamalasta tilanteesta pääseminen aiheuttaa sen, että romahtaa täysin. Jonkinlainen todella kiero kauhun tasapaino.

Tähän aikaan perjantaista, kun pitäis vielä keksiä jotaki järkevää kolmeksi ja puoleksi tunniksi, on kyllä mieliala semmonen, että ei paljon huvita ja jaksa. Mutta jospa sitä kuitenkin.