Rento, reipas, räkäinen

Nenä vuotaa, silmät vuotaa, aivastuttaa. Ties monenkohan tunnin päiväunet otin tuossa. Onneksi maltoin, en yleensä meinaa saada päivällä unta. Kai unikoiran viereen ottaminen auttoi. Työhuoneen sängyllä saa sessekin pötköttää. Oi se on ihana sesse.

Pikkasenko outoja unia näin. Taas. Mietin siinä kuinka kivistä ihmistä voi elvyttää sähköllä. Viime yönä ajelin siskon kanssa semmoisella lasten pienellä potkumopolla Kempeleeseen, mutta Kempeleessä tajusimme, että eihän semmoinen ole mahdollista, niin sitten emme päässeet takaisin. Suurimmat esteet ovat korviemme välissä. Heti kun sanoo, että eihän se voi onnistua, niin ei se voi enää onnistua.

Mutta olenkos reipas, tänään kävin opponoimassa tutkimussuunnitelmaseminaarissa. Lunssasta huolimatta jaksoin sinnikkäästi esittää eriäviä mielipiteitäni siitä, kannattaako opinnäytetyöllä hakea merkittävää parannusta maailman asioiden tilaan - minun mielestäni opinnäytetyö on 15 op arvoinen osoitus omasta oppimisesta eikä sille pitäisi asettaa liian suuria tavoitteita työelämän kehittämiseksi tahi mullistavien tutkimustulosten saavuttamiseksi suhteessa aika kepoiseen työmäärään. Ilmeisesti osoitin tällä realismia peräänkuuluttavalla kommentillani "meidän opinnäytetyöt on tosi tärkeitä"-idealisteille olevani hirmu kyyninen. En käsitä miksi ammattikorkeakouluista pitäisi tehdä pikkutiedekorkeakouluja. Meiltä pitäisi valmistua ajattelevia, mutta ennen kaikkea päteviä käytännön immeisiä. Eikä omaa tutkimusosaamistaan amk-opiskelijana pitäisi arvioida kovin korkealle muutaman opintopisteen tieteellisten perusopintojen jäljiltä. Jäitä hattuun.

"Meiltä valmistuu työelämässä todella arvostettuja ja laadukkaita opinnäytetöitä", sanoi opettaja, ja teki mieli sanoa, että otapa se säkki pois päästä. Missä todellisuudessa ne elävät ja missä määrin itsepetos on itsekunnioituksen säilyttämiseksi sallittua.

Huomenna vielä luvassa ensiapuharjoituksia, joihin on varattu neljä ja puoli tuntia aikaa. Se on oikein semmoinen Loppuharjoitus, enkä oikein tiedä mitä odottaa siltä. Ilmeisesti perinteisiä lavastettuja rastiharjoituksia, joissa joku on saanut palovamman, joku syönyt pesuainetta, joku katkaissut koipensa, joku menee insuliinishokkiin, sitten pakollinen hoitoelvytysrasti. Onneksi oli elvytyskertaus tosiaan eilen, niin sen pitäisi mennä ihan rutiinilla meikäläiseltä, mutta saa nähdä miten ryhmä röntgenhoitajaopiskelijoita hommat handlaa. Mausteena on joku kotibiletilanne tai festariensiapurasti, jossa joku huumehörhö rupeaa riehumaan. Tilanteisiin lisätään myös aina joku järkyttynyt shokissa oleva härväävä ja häsläävä ulkopuolinen, joka pitää tietenkin huomioida. Pitänee selailla vielä SPR:n ensiapuopas läpi ennen sitä.

Koitan keretä koululle syömään opiskelijahintaista kasvishernekeittoa ennen harjoitusten alkamista. Siinäpä tavoitetta yhdelle päivälle. Meidän koulun parkkipaikalle eikä edes viereisen rauhanyhdistyksen pihalle mahdu parkkiin edes meidän pienenpieni ruttuinen ja ruosteinen. Hirviän ähinän kanssa nitkutin sitä johonkin nurkkaan tänäkin aamuna.

Se on aika hassua, kun itse ei koulussa muista olevansa ilmiselvän näkyvästi raskaana. Muiden katse on kuin peili. Joillakin on sellainen "hei, väistäkää kaikki tuota siunatussa tilassa olevaa naista kohteliaasti"-, joillakin "awww"-katse. En aisti mitään "laiskaperse"-syytöksiä, vaikka tilaan hissin ekasta kolmanteen kerrokseen. Tässä räkätaudissa, tällä mahalla, olisin puolikuollut päästessäni perille portaita pitkin.

Kommentti saapuessani luokkaan on "ai sinäkin tulit sen mahas kanssa" tai "ai tulitte sitten molemmat". Olenraskaanaolenraskaanaolenraskaana, meilletuleevauvameilletuleevauva.

Ja jokapäiväinen "miten on raskaus sujunut?" ja vastaus, että ihan hyvin kiitos. Se on vähän semmoinen terve-mitä-kuuluu-kysymys, johon on kai tarkoitus vastata, että ihan hyvää, eikä ruveta selostamaan että vasen nivunen itseasiassa on kipeä aika usein ja vasemmasta jalasta lähtee tunto jos olen väärällä kyljellä ja olipa jännä kun oli tommonen oireeton virtsatieinfektio, että se vissiin aiheutti supistelua, mutta en osannut yhdistää sitä siihen, kun ei ollut muita oireita, mutta onneksi neuvolassa otetaan aina pissanäyte joka kerta ja nyt kun olen syönyt antibioottia niin on kyllä mennyt maha huonoksi, pitäisi saada melkein resepti maitohappobakteereita varten, että sosku maksaisi ne, kun kaikki reseptit kuuluu korvattaviksi toimeentulotukeen.

Ja "potkiiko paljon?" ja siihen, että joo, potkii se. Ja ei, me emme tiedä onko se tyttö vai poika.

Kohta neloskauden Prison Breakia iltasaduksi. Voin katella niitä miehiä siinä ja leikkiä kaukaisella ajatuksella, että olen vielä nainen, enkä vain raskaana oleva emakko, neitsytmariaäiti, jonka elämä pyörii vain ja ainoastaan kohdun ympärillä.

Mutta on tämä ihanaa. Tuntuu siltä kuin minulla olisi tuon Pikkupikku-Pietilän kanssa kahdenkeskinen salakerho, johon isi pääsee mukaan joskus sillä lailla, että pitää kättä muljuavan masun päällä. Voi kun osaisin jotenkin antaa paremman Kunniajäsenyyden tähän meidän kerhoon, mutta ei se oikein onnistu. Välillä tulee vain semmoinen typerä hymy naamalle kesken minkä vain, kun rääpiö venkoaa kohdussa. Se on melkein kuin salaisuus, jonka kaikki tietävät, mutta vain minä tunnen.