Onko olemassa hyviä muistoja? Muistot hyvistä ajoista satuttavat, koska niitä hyviä aikoja ei saa enää takaisin. Muistot ikävistä ajoista taas satuttavat jo itsessään.

Syksyn pimeä ilta. En ole ainoa, jonka valtaa pieni melankolisuus. Kuuntelen bodybalancen kappaleita, jotka ovat kaikki omalla tavallaan haikeita, mutta kauniita. Suloista ja haikeaa, suolaista ja makeaa.

Yhtenä päivänä muuten jumpassa ihmettelin kun kasvoilta valuvat hikipisarat maistuivat makeilta. Outoa.

Nämä ovat sellaisia iltoja, kun vaivun miettimään liian isoja ajatuksia näin pienelle päälle. Kaiken jatkuvuutta, elämän lyhyyttä, ihmisen tarkoitusta, maailman tasapainottomuutta, sitä elämää vilinää mikä joka puolella on...

Pysähdy huviksesi joskus kerrostalon viereen ja mieti, että melkein jokaisen ikkunan takana on joku, joka yhtä intensiivisesti tai laiskasti elää tätä samaa hetkeä. Tuo ajatus lohduttaa silloin kun tuntee olevansa yksin.

Me ihmiset olemme kaikessa seurallisuudessamme todella epäsosiaalista porukkaa. Kun kaksi koiraa tapaa toisensa, ne haistelevat toisiaan ja toisinaan rupeavat telmimään. Me ihmiset väistämme toistemme katseita kadulla.

Kaipaus on hassu asia. Kaivata voi oikeastaan vain silloin kun on riittävän pysähtynyt ja kiireetön. Kaipaaminen on stressitöntä ylellisyyttä. Kaipaukselle ei tarvitse edes mitään varsinaista kohdetta. Kaipaus on mukavaa niin kauan kuin se ei mene epätoivoiseksi, vaan kun sen osaa sopivasti antaa riipiä sydäntä. Voi se olla tuhoisaakin, tietenkin. Jonkinlaista emotionaalista masokismia, kait.

Mietin suhdetta äitiini. Olen sydänjuuriani myöten onnellinen siitä, että minulla ja äidilläni on nyt enemmän yhteistä kuin koskaan aiemmin elämäni aikana. Äitini on aloittamassa kuntoiluharrastusta samalla kuntoklubilla ja on siitä todella innostunut. Olen iloinen siitä että hän haluaa tehdä jotain itsensä hyväksi ja toivon että hän nauttii liikunnan ilosta yhtä paljon kuin minä. Opiskelen sairaanhoitajaksi, äitini ammattiin. Äiti on minulle rakas, hirmu rakas. Olen ehkä aiemmin ollut "isin tyttö", mutta nyt olen ehdottomasti "äitin tyttö".

Näitä sitä pysähtyy hetkeksi miettimään, mutta sitten tajuaakin, että kello on jo paljon ja huomenna on seitsemältä herätys ja pitäisi ehtiä vielä suihkussakin käydä. Raskas maanantai, olen väsynyt, mutta onnellinen.

Tuntuu kuin minut olisi viritetty. En ole vähääkään puutunut tai kangistunut, vaan olo on sekä henkisesti että fyysisesti herkkä, todella herkkä. Nyt minut saisi helposti itkemään... tai nauramaan, tai yhtä aikaa molempia.