Puhuminen on vaikeaa. Olen miettinyt jotain ammattiauttajaa, mutta MILLÄ IHMEELLÄ miehen saa semmoisen luokse? Olen selvittänyt vaihtoehtoja, ja omasta mielestäni tehnyt parhaani. Voisin minä mennä yksinkin juttelemaan jonkun kanssa. Mutta onko tämä nyt ainoastaan minun ongelmani? Aina aiemminkin tilanne on rauennut tässä suhteessa niin, että minä annan periksi, hyväksyn sen että tämä ei tästä nyt enempää selkene ja ollaan sitten näin, onnettomia vaikka. Minä en ole solmussa elämäni kanssa. Minä tiedän mitä minä haluan, tai ainakin tiedän suunnan. Pitääkö minun tehdä tässä itsenäisiä päätöksiä, vaikka kyseessä on parisuhde?

Minä olen liian hyökkäävä ja minun kanssani ei voi keskustella ja minun kanssani väitellessä häviää aina. Koska olen nyt niin räjähdysalttiina, ei keskustelu ole mitenkään hedelmällistä. Kuka uskaltaisi sytyttää kynttilän ruutikellarissa, vaikka ehkäpä juuri niin pitäisi tehdä. Puhdistaa ilmaa kunnon räjäytyksellä. Minun tapani hoitaa asiat... ei kaikkien. Yleensä asiat ovat paremmin semmoisen jälkeen.

Minä sietäisin kyllä toisen ihmisen ikäviä piirteitä ja luonteen kierouksia, jos asioista voitaisiin puhua. Jonkun pitäisi kestää konfliktit, koska en usko että ilman niitäkään voi olla suhteessa loputtomiin. Ei asioita pidä paeta, vaan ne pitää selvittää.

Alkaa palaa käämit. Solmu on semmoinen, että sitä ei auki yksin saa. Jos toinen on ihan lukossa, niin en tiedä mikä muu voi auttaa kuin joku kolmas, puolueeton osapuoli. Jolla on kokemusta solmuista.

Ei ne ole tähän mennessä vaihtamalla parantuneet. Tämä on kolmas avoliittoni ja tähän mennessä vissiin pisin. Yhtään aikaisempia erojani en kadu, koska jälkeenpäinkin ajatellen niistä ei olisi tullut mitään (vaikka olivatkin ihania ihmisiä), eikä aika kultaa muistoja. Silti tuntuu siltä että koskaan ei pidä vain TYYTYÄ. Tuntuu että elän omaa elämääni eikä toisen ihmisen tulemiset ja menemiset siihen vaikuta eikä omani hänen elämäänsä, eikö sitä olisi aivan sama elää yksin, ilman tällaista hankalaa...?

Olisinko onnellisempi yksin?

Välillä tuntuu että yhdessä ollaan vain sen takia, että käytännön asiat olisivat helpompia, vuokra pienempi ja välillä toisen vuoro viedä roskat.

Pakenin tunniksi bodypumppiin. Se oli aivan ihanaa. Latasin tankoon enemmän painoja kuin koskaan aikaisemmin ja väänsin itsestäni kaikki mehut irti. En muistanut mitään huolia. Tunnin jälkeen oli kuin autuas humala, joka ei poista ongelmia, mutta unohduttaa ne hetkeksi.

Tulin kotiin. Täällä joku oli yllätyksekseni hyppytunnilla kotona pelaamassa pleikkaria. Se tekee sitä paljon. Olen sitä mieltä, että pleikkari on 15-vuotiaille (sen 12-vuotias pelaa yhtä paljon pleikkaria). Jotain äkinää, yritän ärsyttää sitä että sillä menisi hermot ja se kerrankin sanoisi jotain. Uhkaan lähteä viikonlopuksi pois, että se saa miettiä asioita omassa rauhassaan.

Paha mieli. Paljon vaikuttaa menkat asiaan. Hemmetin hormonihäiriö. Alan paukuttaa poppia, niin kyllä se siitä.

Mielessä kävi ajatus, että voisin ruveta vollottamaan täällä yksinäni (se yks lähti takaisin kouluun). Vollottaminen tuntuu ihan paineita purkavalta vaihtoehdolta. Mutta lähden neljän maissa Nälkäpäivä-kerääjäksi Oulunsalon Elinan kanssa, joten taitaa se vollotus nyt jäädä, kun olisi tässä vähän tärkeämpiäkin asioita tehtävänä.

Olen seurustellut 15-vuotiaasta asti. Yllätyn siitä, että parisuhteen erilaiset ongelmat ovat täysin rajattomat. Jokaisen ihmisen kanssa tulee aina vastaan erilaisia ongelmia. Suurin ongelma on silti kommunikaatiokatkos. Ne muut ongelmat voisi selvittää, jos kyettäisiin puhumaan.

Minä haluan rauhoittaa mieleni, hengittää syvään, ottaa aikuismaisen asenteen ja puhua. Mutta se on niin helvetin vaikeaa lapsen kanssa! Ja uusiksi... syvä hengitys... Minähän en perkele anna periksi. Siinä vaiheessa kun kiroilu alkaa, on yleensä viisasta lopettaa puhuminen.

Asiat eivät ole ongelmia, ennen kuin niistä tekee sellaisia. Mutta ei kai se auta tosiasioita kieltää, tai omia tunteitaan ja ajatuksiaan. Voisin jatkaa elämää ja elää tässä näivettyneessä parisuhteessa niin kuin melko iso osa kansalaisista tekee. Elämä on muuten niin kunnossa, niin viimeisen päälle kunnossa.

Ihana on opiskella ja oppia uusia asioita, sellaisia joilla minun mielestä on väliä. Ihana on liikkua ja tuntea itsensä olemassaolevaksi, vahvaksi ja eläväksi. Ihana on nauttia ystävien seurasta, priceless. Ihana on tuntea koiran pehmeä turkki varpaissa kun tätä kirjoitan. Suljen mielestäni pois tämän mistä on puhuttu ja olen onnellinen kuin heppa kesäniityllä aurinkoisena päivänä.

Ei kun kyllä sen on kuulkaas oltava niin että elämän on oltava kokonaisuudessaan ihanaa. Ei tänne kärsimään tultu!

Nyt kyllä itkettää. Mutta ei tämän draaman takia, vaan sen takia että olen niin iloinen niistä ihanista neuvoista, joita ihmiset, joiden en tiennyt jaksavan vaivautua kommentoimaan, olivat laittaneet. Kiitos. Sanoistanne saa maagista voimaa.

Lihakset ovat väsyneet. Menen illalla mummin luo vaahtokylpyyn. Mummi sai minut kesällä miettimään vielä tätä parisuhdetta ja hänen takiaan en antanut silloin periksi. Toissapäivänä mummi sanoi miettineensä, että olisiko hänen sittenkin pitänyt olla hiljaa asiasta. Kun taas ollaan samassa pisteessä. Monesko kerta toden sanoo?

Now Playing: Assia - Wine (jos joku osaa helposti ranskaa niin haluaisin tietää mistä tämä kaunis laulu kertoo, tosin tässä mökelletään jotain muutakin kieltä)