Rakas lajitoverini

Kiitos Jampsukalle kommentista, joka valoi edelleen uskoa siihen, että paska asenne kannattaa korvata hyvällä meiningillä.

Muutamia pointteja, jotka haluan mainita. (Pahoittelen kliseitä, itsestäänselvyyksiä ja saarnaamista, vaikka minun blogihan tämä on ja kirjoitan mitä lystään, niin kerta.)

Erästä minulle tärkeää ihmistä siteeraten: tärkein ihminen elämässäsi on Jampsukka.Tee sitä mikä on Jampsukalle hyväksi. Anna Jampsukalle mahdollisuus nauttia elämästä.

Ankea parisuhde tekee pahaa luovuudelle. Se voi tuntua samalta kuin painajainen, jossa seinät hitaasti tulevat lähemmäs ja lähemmäs, paitsi että tosielämässä sitä ei huomaa ja siihen tottuu ja turtuu - yhtäkkiä onkin ihan jees olla tuhannen muussina. Mikään ei ole hyvin, mikään ei ole huonosti, mikään ei ole paljon mitään. Ihmisellä on tosi jänniä aisteja, joita kannattaa käyttää, ja tunteita, jotka tekevät maailman aistimisesta hurjan paljon moniulotteisempaa. Meitä ei ole tarkoitettu elämään pahvilaatikossa.

Kun luovut jostain, saat tilalle jotain uutta, toivottavasti parempaa. Niin on aina käynyt ja tulee aina käymään. Täytämme elämämme tyhjiöt huomaamatta... voit löytää uskomattoman hienoja asioita, joille sinulla on aikaa ja energiaa ja luovuutta annettavana.

Minua auttoi huomata se, että "niin vain joskus käy". Ihmiset eroavat. Se ei ole edes hirveän dramaattista, ellei siitä itse tee sellaista. Näen koko ajan että kyllä muutkin ihmiset eroavat. Ei se ole mikään maailmanlopun enne. Mietin, missä on ihmisten sisukkuus ja tahto pysyä yhdessä. Minun vanhempani ovat olleet yhdessä 15-vuotiaasta. Kyllä se pistää miettimään missä minä menen vikaan. En tasan missään! Ei ole olemassa sääntöä minkä mukaan elää. Minä en ainakaan jaksa minkälaista rättyyttämistä tahansa tylsässä suhteessa, joka on pystyynkuollut eikä sille enää kukaan voi tehdä mitään taikatemppua, että se siitä virkoontuisi. Ensi kerralla pitää tehdä asioita toisin, mutta tuolle kävi noin ja that's it. So long.

Tulevaisuutta ei voi menettää - et voi menettää asioita, joita sinulla ei vielä edes ole. Voit saada ne kolme lasta, koiran ja omakotitalon (tai mitä ne haaveidesi asiat ovatkaan) jonkun muun kanssa. Tulevaisuutta ei vielä ole, on vain tämä hetki. Anna itsellesi mahdollisuus olla onnellinen NYT, ei SITTEN KUN. Unelmia ja haaveita on hyvä olla, ne ovat varmastikin elämän suola ja eteenpäin vievä voima, mutta TÄSSÄ PÄIVÄSSÄ on pakko olla jotain mikä tekee siitä elämisen arvoisen. Ja parisuhteessa: yhdessä elämisen arvoisen. Älä siis itke niiden suunnitelmien perään, mitä teillä oli. Saat parempia.

Minun maailmani on täyttynyt unelmista.

KÄRSIMINEN EI KASVATA KENESTÄKÄÄN HIENOMPAA IHMISTÄ

Lähde, jos sinusta tuntuu että olet tehnyt kaikkesi. Minä todellakin tein kaikkeni - en voi syyttää itseäni siitä, etten olisi.

Joku kiinalainen on vissiin sanonut, että "Joka harkitsee seuraavaa askeltaan liian kauan, seisoo koko ikänsä yhdellä jalalla". Milloin aika on kypsä? Milloin olet ns. saanut tarpeeksesi? Milloin on mitta täysi?

Muutos pelottaa aina. On ihmiselle jotenkin sisäsyntyistä ja luonnollista, että pyristellään vastaan. On luontevaa ja houkuttelevaa jumittua. Paikallaan pysyvä lilluminen elämän tasapaksussa limassa ei tee ketään onnelliseksi - vaikka ihminen voikin huijata itseään ja kuvitella, että mikäs tässä, onhan tämä lilluminen ihan hauskaa, vaikka oikeasti ihminen ei muista mitä HAUSKA tarkoittaa.

Välillä tuntuu ihan paskalta. Olen yksin, todella yksin, ihan hemmetin yksin, no perkele kun olenkin yksin. Ja en ole todellakaan yksin, kukaan meistä ei ole jos avautuu vähänkään ja ottaa vastaan muiden ihmisten kamalan kaipuun. Me tarvitsemme toisiamme, ystävinä ja lajitovereina. Tämä elämä on käsittämätön mysteeri. Kuka meistä tietää miksi me täällä olemme? Minä en tullut tänne itkemään itseäni uneen iltaisin. (Joku voisi suudella minut uneen, ja siitä minä haaveilen. Yksi niistä haaveista, jotka pitävät sielua hengissä.)

Se, että tekee oikean ratkaisun - tai edes jonkin vähän eteenpäin vievän ratkaisun -, ei tarkoita sitä, etteikö sitten enää sattuisi. Vapautunut olo kertaheitolla ja ikuisesti siitä eteenpäin - BULLSHIT! Senkin jälkeen tulee epäröintiä oman arviointikyvyn suhteen, oih ja voih, olenko tehnyt elämäni suurimman virheen ja lässyn lässyn blaa blaa blaa. Miksi olemme niin epävarmoja pikkunysväkkeitä? Kukaan ei voi sanoa meille, mikä on oikein ja mikä väärin ja mikä tie tekee autuaaksi ja mikä johtaa hevonkuuseen. Kukaan ei voi sanoa niin, koska kaikki on subjektiivista. Jos joku sanoo, että eroaminen on ihan tyhmä päätös, niin se puhuu paskaa, koska se ei tiedä, se ei voi tietää.

Ehkä sydämen suruissa on vähän sama juttu kuin fyysisessä kivussa. Murtunut koipi ei parane yhtään nopeampaa, vaikka kuinka märisisit sen surkeaa kohtaloa. Päinvastoin, on tehty tutkimuksia siitä, miten halu voimaantua ja kukoistaa johtaa parempaan lopputulokseen. Ajattele kukkia ja aurinkoa ja kesää ja lintuja taivaalla... kaikki on jo vähän paremmin. Päivä päivältä kaikki on vähän paremmin. Vie huomio pois kivusta.

NOTHING HURTS LIKE THE PAIN. Niin hyvin sanottu (ite oon keksiny!) että jokainen saa hiljaa mielessään miettiä mitä se tarkoittaa tai vapaasti myös olla miettimättä.

Teemme päätöksiä aina tämänhetkisissä olosuhteissa. Se tekee elämästä hirveän epävarmaa, mutta hienoa. Mitä tahansa voi tapahtua, mutta mitään ei tapahdu, jos istuu pahvilaatikossa ja odottaa, että se hajoaisi pois ympäriltä. Kadutko mieluummin sitä, minkä olet tehnyt, kuin jättänyt tekemättä? Oman elämän suhteen pitää olla aktiivinen - kukaan muu sitä ei elä puolestasi!

Identiteetti ei voi perustua sen pohjalle, kenen seurassa olemme tai ketä rakastamme, meissä on jotain syvempää, joka ei kaadu pienistä vastoinkäymisistä. Ero ei muuta sinua ihmisenä paremmaksi tai huonommaksi: olet oma hieno itsesi. Voi olla että erotilanne jopa puhkaisee esteitä ja näemme oman itsemme selkeämmin. Kuka MINÄ olen? Mistä MINÄ pidän? Mitä MINÄ haluan? Itsensä kanssa eläessä on pakko olla itsekeskeinen, mennä itseensä, tutustua itseensä kuin vastarakastuneena, opetella rakastamaan itseään ja elää itsensä kanssa rakentavasti. Ei ole ketään muuta, ketä jumaloida. Se ei tee sinusta itsekästä kusipäätä. Luultavasti olet muita kohtaan paljon mukavampi, jos et koko ajan ui itsesäälin (tai itsevihan) syvässä lammikossa.

Kyynistä tai ei, aika parantaa. Minä olen eronnut enemmän kuin pari kertaa ja on aika karua sanoa, että se on jotenkin helpottunut (vaikka sattuu edelleen niinkuin sisälmyksiä vedettäisiin ulos). Jos itsensä pystyy näkemään pienenä osana universumia, pystyy ehkä unohtamaan omat dramaattiset ongelmansa. Maailma ei pyöri Hanin navan ympärillä eikä myöskään Jampsukan navan ympärillä. Maailma pyörii vaikka meidän napamme kuinka yrittäisivät sitä estää. Suru menee ohi, jos siinä ei roiku niin kuin äidin helmassa. Ilokin menee ohi, mutta sitä voi houkutella luokseen, kun tietää mistä kaupasta sitä kannattaa kysyä.

Suutuin kerran verisesti kun soitin ystävälle illalla surullisena ja tämä sanoi: "Juo lasi vettä ja mene nukkumaan". Ajattelin, että tuo ei tiedä mistään mitään. Nyt aika paljon myöhemmin tiedän, että niin tylsää kuin se onkin, lasi vettä ja unta palloon auttaa. Miksi meillä on tarve rypeä epämääräisessä tunnemössössä, jossa on katkeruutta, katumusta, häpeää, vihaa, epätoivoa, epävarmuutta, itsesääliä ja mitä lie reseptistä riippuen? Siitä tulee aina vain pahempi olo. No, en minä mistään mitään tiedä. Luulen, että alitajunta järjestelee palikoita ihan itsekseen ja minun ei kannata siihen hirveästi puuttua. Kyllä se siitä.

Sadan vuoden päästä meistä kukaan ei ole täällä. Meidät kaikki on korvattu meidän tai muiden lapsilla ja lapsenlapsilla ja lapsenlapsenlapsilla. Pistää ainakin minut miettimään...