Ilta itsensä kanssa kaksin

Ennen kahdeksaa kietaistu puolen litran aamukahvi maistui joltain, mihin voisin tottua. Aamut ovat joskus kamalia, tänä aamuna sen kauheus oli vain olevinaan.

Olen nauttinut omasta seurastani. Seissyt ulkona ja syventynyt kiinnostuneena siihen, miltä pieni palelu tuntuu. Katsonut kun koirat painivat hangessa. Taivas oli kirkas ja tähtiä täynnä. Lauloin autossa täysillä Sheryl Crown uuden levyn mukana, useamman kerran kappaletta Live it up, jossa lauletaan että live it up, like there's no time left, just like there's no tomorrow.

Olen päättänyt olla syyllistämättä itseäni siitä, että perjantain tenttiin lukeminen on jäänyt toistaiseksi siihen, että olen avannut PowerPoint-esitykset luentomateriaaleista - sen jälkeen avannut telkkarin ja kierähtänyt sängylle tuijottamaan kaikkea turhaa mitä sieltä tulee. Ihanaa joutilaisuutta, kun siihen ei ole liikaa tottunut.

Olen ollut hieman aggressiivinen viimeaikoina (enkö muka aina ole?). Anteeksi pyytelemättä pidän siitä. Olen kolistellut kaltereita ja livahtanut ehkä jopa häkistä. Ei ole mitään tarvetta miellyttää kaikkia. Kannattaako miettiä mitä muut ajattelevat - eihän kukaan voi tietää mitä muut oikeasti ajattelevat. Luotan siihen, että jokaista kiinnostaa eniten oma elämä. Tuskin kukaan jaksaa kovin montaa ajatusta uhrata minuun kuitenkaan, joten miksi teeskennellä jotain mitä ei ole. Isäni on sanonut minulle joskus, että se on minun paras ominaisuuteni. Niin vilpittömästi uskomme sen, mitä vanhempamme meistä sanovat. Aion jatkaa aggressiivisella linjalla, koska se tekee minut onnelliseksi. Ehkä se tarkoittaa myös rohkeutta. Tai sitten ei.

Yhtä aikaa voi olla paradoksaalisesti levollinen ja täynnä voimaa. Siihen pyritään. Se on laiskan turhautuneisuuden vastakohta. Velton, periksiantaneen epätoivon vastakohta. Kunnioitan erittäin paljon niitä ihmisiä, jotka säilyttävät särmänsä vastoinkäymisistä huolimatta. Tiina ennusti minulle korteista alkuvuodeksi vastarintaa. Odotan valmiina.

Huomenna pitää joko lukea tenttiin tai paeta jumppaan (illalla tulee hyvää pakenemisohjelmaa telkkarista, Lost ja Alias). Kumpikin käy ihan hyvin. Tämä viikko voisi vähitellen olla jo ohi, vaikka mitä rankempi viikko, sitä paremmalta lauantaiaamu tuntuu. Perjantai-illaksi on suunnitteilla illanvietto Minnan luona, lauantaille Askoloiden muuttolaatikoiden kantamista.

Piti olla nukkumassa jo pari tuntia sitten. Taas kahdeksaksi kouluun. Olen joskus osannut herätä tuskattomasti viideltä tai kuudelta. Siinä ei itseasiassa ole mitään vaikeaa - jostain syystä tästä päivästä ei vain halua päästää irti, ihan kuin ei uskoisi huomiseen ihan riittävästi. Pitäisi vain käsittää, että tämä päivä oli tässä eikä tänään enää tehdä mitään merkittävää kuitenkaan. Sama mennä peiton alle. Äkkiä nukkumaan, että pääsee huomisen kimppuun!