Sitä vartenhan ystävät ovat

Ei ole ollut lähiaikoina aivan helppoa, vaan ei ole kukaan luvannut, että olisikaan. Toisaalta on taas ollut aivan ihanaa, toisaalta nämä illat ovat aika hirveitä. Aamulla ei sitten oikein voi tajuta että mikä oli niin hirveää, kun ajattelu ei ole ilmeisesti ihan tasaista. Sen siitä saa kun väsyttää itseään liian pitkään ja alkaa saamaan typeriä ajatuksia päähänsä (vaan mitäpä niille siinä vaiheessa enää tekee, kun ovat jo päähän tulleet). Minua vaivannut hormonihäiriö (menkat ja niitä edeltävä skitsoilu) ei ole auttanut asiaa yhtään. Välillä tuntuu, että oksennan, enkä tiedä mistä se johtuu. Reagoiko nyt keho mieleen vai mieli kehoon, vai molempia yhtä aikaa?

Kumma olo ei ole invalidisoivaa eikä oikeastaan tunnu muuta kuin kivenä kengässä. Kyllä se siitä menee ohi. Kaikki menee. Väliaikaista kaikki on vaan.

Ihana päivä Lintulassa, en tarvitse mitään enempää kuin rakkaat ystävät, joiden luona on jotenkin huoletonta - tai siellä voi olla omine huolineen eikä se haittaa. Ei tarvitse tehdä mitään erikoista, olla vain. Sain sitä paitsi kirjoja ja vaatteita - mikäs tekisi onnellisemmaksi kuin uusi tavara (no tietenkin monta tavaraa)? Sain kyydin kotiin ja matkalla haimme falafelleja. Kaikki hyvin, ruokaa ja kotiin omaan sänkyyn nukkumaan. Olisin voinut jäädä sinnekin niin ei olisi tarvinnut kohdata tätä "home alone"-efektiä, mutta päätinpä kohdata, vaikka tiesin mitä on luultavasti tulossa.

Outo olo vaivaa etenkin iltaisin (ei joka ilta, mutta joskus). Ihan vain sellainen, kun ei ole tottunut. Ehkä se on niin, että pahvilaatikossa pidetty rotta ei osaa olla auringonpaisteessa, se tuntuu niin oudolta että se kaipaa sitä pahvilaatikkoa, koska se tietää minkälaista pahvilaatikossa on ja se tietämisen tunne on turvallista. Niin, se mitä yritän sanoa, että en oikein tiedä mitä täällä voi tehdä, paitsi ränkätä koneella jotain tyhmää tai katsoa telkkaria tai lukea tai lähteä ulos koiran kanssa. Tai nukkua. Onhan niitä vaihtoehtoja sitten kuitenkin.

Teki mieli soittaa jollekin, ja ihaninta on soittaa sellaiselle, jonka tietää vastaavan vaikka keskellä yötä toisella puolella maapalloa, hänelle, jonka kanssa olen pari viime vuotta asunut. Niitä näitä ja sitä sun tätä, ei mitään merkittävää. Kun saa puhua jonkun kanssa, jonka tuntee oikeasti ja joka tuntee minut, tulee sellainen olo, että ei ole aivan irrallaan. Kai sekin liittyy eksistenssiin. "Sinä tiedät että minä olen olemassa, olen siis olemassa, minä tiedän että sinä olet siellä olemassa". Tai jotain. Vähän sellainen olo kuin olisi yksin autiolla saarella.

Ajatusten kääntäminen ihan mihin vain kyllä onnistuu, surffailen vegaanijuttuja ja fitnessjuttuja ja vegaanifitnessjuttuja. Vähän messengerihöpötystä ja sen semmoista. Muiden elämien lukemista, katseen kääntämistä omasta navasta pois. Huomenna parhaita tavallisia asioita niinkuin bodypumppia. Voi elämä että olen ehtinyt kaivata sitä! No, päivät ne ovatkin helppoja, koska silloin on pirteä ja iloinen ja voi vain mennä ja huiskia eteenpäin. Ja tämmöinen väsymys ei sumenna aivoja.

Ottaisin Jasmin viereen nukkumaan, jos siitä ei lähtisi kamalasti karvoja. Ehkä otan pehmopandan viereen tuolta kaapin päältä. Meinasin aloittaa Aliaksen viidennen kauden, mutta tulin järkiini. Sen korkkaaminen pitää säästää sellaiseen iltaan kun TODELLA tarvitsen sitä! Kun tässä olen hieman tutkiskellut oloani, niin se on nyt ihan mainio. Massu on täynnä naminamipitafalafellia, silmät ovat uniset ja muutenkin koko ötökkä valmis nukkumaan. Yleensäkin on ihan helppoa olla minä. Harvoin sattuu mihinkään ja hankalat ajatukset saa yleensä ajettua ulos päästä pienellä vaivannäöllä. Ihan toimiva kokonaisuus. Sitä paitsi, ei siitä yleensä aina päällä olevasta mukavasta olosta osaisi nauttia jos ei ikinä pikkasen pistäisi ketuttamaan.

Täällä on kamalan kylmä. Onneksi minulla on kaksi peittoa, hahaa! Jos tilanne käy oikein pahaksi, otan Jasmin viereen. Ei tänne mitään turhia sängynlämmittäjiä tarvita, pah! Olen näiden asioiden suhteen aivan omavarainen. Oi, koira olisi lämmin ja sileä ja hengittäisi rauhallisesti... piru kun siitä lähteekin niitä karvoja...

Välillä elämä hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa. Haluan olla mutkaton ja reipas tällä matkalla, kuunnella mitä sydän sanoo. Välillä en tajua sitä ollenkaan, en yhtään ollenkaan. Ehkä en tajua sitä nyt siksi, että se on murtunut, eikä se osaa sanoa mitään järkevää. Mikä sen parantaa, aikako?

Eipä tänne räytymään tultu. Nyt nukkumaan ja odottamaan huomista, joka on jälleen Tärkeä Päivä. Kaikkihan ne.