Hetken kestää elämää ja sekin päivä päivältä siistimpää.

Läskiperseilin sitten eilisen. Koulun jälkeen pyöräilimme kämppiksettären kanssa Otokylään vetämään epäterveysruokaa elimistöön hallitsemattomissa himoissamme. Mutta oli jo liian myöhäistä - jos en syö yli neljään tuntiin, saan pääni kipeäksi etenkin jos joudun olemaan koulussa viiteen, ihmisoikeuksien vastaista. Pää oli sitten kipeä. Ja väsytti.

Tukiperhe eli Kertta ja Kalle hakivat mukaan S-treffeille, mikä oli mukavaa. Perustimme vertaistukiryhmän muutaman tytön kanssa, koska olemme kaikki ajautumassa samaan sukuun, jonka miehet tekevät meidät hulluiksi. Meillä on tukiryhmän kokous perjantai-iltana. Saa sinne muutkin tulla, naamioimme ryhmän kokouksen "tyttöjen illaksi". Ja tarvitsemme kannatusjäseniä.

Tänään korvataan eilisen läskiperseily. Tai joku voisi kyllä sanoa sitä tarpeelliseksi lepopäiväksi, joita kuulemma oikeastikin tarvitaan, jos haluaa että kunto kasvaa. Kohta äiti tulee hakemaan balanceen, illalla sitten vielä rökäisen bodycombattiin. Mikään ei voi estää! Ja sen jälkeen olen menossa leikkimään Kertan kanssa, kun en ole sen rakkaan kanssa leikkinyt yhtään tarpeeksi viime aikoina!

Matemaattisesti ajatellen, asiat ovat ihan hyvin.

Kyllä tämä opiskelijan elämä on ihanaa. Sain 500 euron takuuvuokran PSOAS:lta ja se meni samantien ensi kuun vuokraan (255,75 €), vuoden vakuutusmaksuihin (75,72 €), puhelinlaskuun (33,80 €)... vessapaperiakin pitäisi käydä ostamassa. Eniten rahaa menee ruokaan, koska syön paljon ja hyvin. Maito, kananmunat, leipä ja tällä hetkellä kahvikin on luomua. Vaihtoehtoa luomulle ei ole olemassa. Pelkkä luomu ei kyllä selitä ruokalaskuani. Hyvinvointiyhteiskunnan oma pieni pullasorsa. Pitäisikö opetella vähitellen elämään kaurapuurolla?

Toisaalta, huhtikuun vuokra on nyt maksettu. Koiran ruokatynnyri on täynnä. BC:tä on maksettu heinäkuuhun asti. Ei hätä ole tämännäköinen. Jotain kesätöitä pitäisi kuitenkin vissiin ruveta etsimään. Ei vaan yhtään huvittaisi. Asiat on aina jotenkin järjestyneet, kyllä ne nytkin. Hirveästi houkuttelisi elbata koko kesä rannalla ja odotella soskun avustuksia tilille. Toisaalta, hellu on kuitenkin töissä (tietenkin uskon, että minulla on sama hellu vielä kesälläkin) niin mitä minä sitten teen kaikki päivät. Ehkä pakko etsiä joku paskaduuni jostain, luultavasti siinä vaiheessa kun on jo liian myöhäistä etsiä mitään paskaduunia yhtään mistään.

Pure mua, se tee, yö kylmä pakenee.

Ihastumisen hormonihumala kestää noin 1,5 vuotta. Laskennallisesti ehdin siis huonommassakin tapauksessa vielä hankkia tuleville lapsilleni hätäisesti jonkun siittäjän ennen kuin valmistun keväällä 2008.

Olen muuttunut jonkin verran pessimistisemmäksi, kyynisemmäksi ja vainoharhaisemmaksi kuin mitä haluaisin. Olen yllättänyt itseni ajattelutavalla, joka tietenkin suojaa pettymyksiltä, mutta estää jonkin verran heittäytymästä sinisilmäisesti kaikenlaisten uskottelijoiden selityksiin. Niin ihanaa kuin kevättirppailu onkin, pieni järkeilijä päässäni sanoo "ilman ihmissuhteita ei ole ihmissuhdeongelmia".

Olen ihan viimeaikoina hukannut kylmähkön La Bitch-asenteeni, joka estää kaikenlaisen pompottelun. Olen muuttunut helposti ahdistuvaksi "kyllä kulta"-tytöksi, joka odottaa nöyrästi ja ei sanele mitään omia sääntöjään, ymmärtää ihan kaiken (ymmärrän oikeastikin, mutta olisiko parempi olla ymmärtämättä?) ja välttelee konflikteja.

Onneksi sain vähän psyykkaysta eilen tukiryhmältä, attitude's about to change, baby. Uusi asenne toimi eilen ja se tulee toimimaan myös tulevaisuudessa. Minä en ole enkä tule koskaan olemaan kultainen noutaja. Minussa on paljon palveluskoiraverta ja hoitajattarelle ominaista huolenpitovaistoa, mutta ei se koirakaan palkatta palvele. Elämässä ei edelleenkään saa sitä mitä ansaitsee, vaan sen mitä tajuaa vaatia.

Minä olen ahne enkä yhtään vaatimaton.

En usko sanaakaan mitä hän sanoo. Enkä tarkoita että hän pakosta puhuisi paskaa (uskon ja toivon että hän on yhtä rehellinen kuin minä), mutta sanat ovat vain sanoja. En tarvitse sanoja, tarvitsen tekoja. On minulle ennenkin jätetty lupauksia pitämättä, vaikka lupausta annettaessa siihen on kyllä uskottu. Koskaan ei tiedä milloin on liian myöhäistä. Minua ei kiinnosta paskan vertaa suunnitella ensi viikkoa tai ensi kuukautta tai ensi vuotta. Huominen on riittävän kaukana ja siitäkään ei voi mennä takuuseen, kun elämässä on näemmä niin paljon epävarmoja muuttujia

Viime yönä oli taas niin hyvä olla lähellä ja se on ainoa millä on väliä.

Ja nyt on nyt on nyt on nyt.

Onneksi tänään on vain pari tuntia koulua iltapäivällä ja huomenna ei mitään! Buhahaa. Huomenna menen mummilaan aamupalalle niin päivä lähtee hyvin käyntiin. Ja huomenna illalla näen taas Hänet... *ihastuneita huokauksia, joiden perään kyyninen "niin jos mitään estettä ei tule"* Luottamus pitää ansaita.

"En minä oikeasti ole sellainen", hän sanoi ja teki seuraavaksi juuri sitä, mitä sellaiset tekevät.

Älkää nyt kuvitelko etten olisi ihastunut. Olen ihan hemmetin ihastunut!