Jos herääminen seitsemältä tuntuu pahalta, herää vähän aikaa kuudelta niin seiskan aamut alkavat tuntua sunnuntailta.

Heräsin painajaisestani tiistaiaamuun - helpotuksen huokaisu, "se olikin vain unta", vaihtui punnitsemiseen oliko uni sittenkään todellisuutta karumpi.

Koirankusetuksen jälkeen rojahdin sänkyyn vielä hetkeksi täysissä toppatamineissa ja heräsin kymmenen minuuttia ennen koulun alkua. Vaihteet olivat jäätyneet ja vänksläsin kouluun ykkösellä. No mercy!

Ensimmäiset pari tuntia menivät ihan pimeällä luennolla, jossa eleetön nainen jaaritteli säteilyturvallisuudesta. Itsestäänselvyyksiä. Tässä vaiheessa tuli ensimmäiset ajatukset "olisin voinut siis ihan yhtä hyvin jäädä nukkumaan".

Kliininen hoitotyö 1. Tentti. Onneksi CSI oli niin hyvä, että viime hetken lukemattomuus ei harmittanut.

Ensiapua ahdistukseen: hain luokasta parhaan paikan, avasin kaihtimet ja venyttelin hetken kuin kissa auringonpaisteessa. Karkkiautomaatti oli puskenut kiskurihintaan ulos Kismetin, jonka mutustelin sanoinkuvaamattomalla nautinnolla tentin aikana. Palautin kahdeksan sivun paperinivaskan luovine mindmappeineen varttia ennen kuin tentti varsinaisesti loppui, viimeisten joukossa. Kevyesti läpi ja tällä menestyksenjanolla en enempää itseltäni jaksa vaatia.

Tänä iltana olisi kunnon tapposetti, bodycombat ja bodypump. Vaihtoehtona on 10,5 km:n juoksulenkki. Tai läskiperseily, jos auto toimii. Tällä hetkellä fiilis on sellainen, että voisin hikoilla noin kolme tuntia putkeen kovalla sykkeellä, mutta voi olla että viiteen kestävä koulupäivä hioo hieman ylimääräistä agenttiasennetta niin, että olen kotiin päästessäni valmis nysväämään ja leventämään persettäni telkkarin ääressä. Nähtäväksi jää.

Koulukaveri kysyi, että "niin, onko sulla hellu Kempeleessä?" Oli aika rankkaa tajuta, että niin, hellu, joo, on. Huh. En ole ajatellutkaan asiaa noin. Iik, mullon hellu! (Kevättirppa minussa herää jälleen!)

Kämppiksen kanssa eilen puhuttiin siitä minkälaisen miehen ja ihmissuhteen jne. haluaisi (tyttöjen juttuja!). Oli hätkähdyttävää sanoa, että "no mää haluaisin... semmoisen kuin mulla on".

Ja toiseksi paras ei kelpaa ja mihinkään ei saa tyytyä, kyse ei ole siitä että yritettäisiin väkisin maalata mielessä tönöstä linnaa ja hiirestä miestä.

Leevi and The Leavings laulaa että "elämä on pitkä puutelista". Kannattaisiko joskus vähän miettiä kaikkea sitä oikeasti onkaan...? Jatkuva kiitollisuuden tila, ja sellainen tunne, että oikiasti, minä en ansaitse tästä puoliakaan, vaikka olisin kuinka hyvä ihminen ja oikeutettu kaikkeen hyvään, niin on minulle annettu oikeasti paljon.

Minna osui ja upotti aika hyvin tänään.

"Tuli sitten eka varoitus."
"Ai mistä, koiran haukkumisesta, mitä?"
"No ei vaineskaan."

Kosto elää!