Äiti, mua väsyttää

Otin eilen ruhtinaalliset päiväunet ja menin nukkumaan reilusti ennen puoltayötä. Jostain syystä väsyttää ihan simona (torkahtelun, kikattamisen ja väsyneen ärinän vaihtelevaa sinfoniaa). En tiedä johtuuko tämä psyykkisistä, fyysisistä, sosiaalisista vai ulkoavaruudellisista syistä. Pitäisi kulkea ihan vaan zombiena eteenpäin eikä suotta yrittää vaikuttaa mitenkään tapahtumien kulkuun.

Poppi soi ja potkii eteenpäin. Keinotekoista tahdistusta. Suuri houkutus olisi painaa otsa pöytään täällä tietokoneluokassa, vaikka sosiaalipsykologisen empiirisen eksperimentin nimissä - hypoteesini on, että kovin moni ei uskaltaisi tulla herättämään. Toisaalta opiskelupaikan huomioiden joku tulisi varmaan pian ja aloittaisi ohjeiden mukaisen elvytyksen.

Mielessä pyörii miljoona asiaa, jotka eivät liity mitenkään mihinkään ja joilla ei ole mitään väliä. Kulutan siis aivan turhaan energiaa, enkä tiedä miksi, nyt vaan nollat tauluun ja haukotellen eteenpäin. Tämä on vähän samanlainen juttu kuin että päissään ei kannata ratkoa mitään ongelmia. Ei myöskään tässä olotilassa.

Huolehdin, että mihin taskuun laitoin harjoittelupaikan pukukopin avaimen, ja se pitää laittaa avainrenkaaseen heti kun pääsen kotiin. Täytyy muistaa sitä ja tätä ja tuota. Se ja tämä ja tuo on tekemättä. Sama muistilistanomainen ajatusketju kiertää kehää. Voisinko nyt ystävällisesti lopettaa ajattelun ja todeta että AIVAN SAMA, ANTAA NOIDEN ASIOIDEN NYT OLLA, KUKAAN EI KUOLE JOS EN JOTAIN MUISTA, JA MUISTAN SITTEN KUN JAKSAN, ELÄ HUOLEHI. Pelkään kai kuollakseni unohtavani jotain oleellista. Lähinnä siksi, että olen viime aikoina unohdellut tosi paljon kaikenlaista. Unohdin tänään ottaa yhden tärkeän paperin kouluun. En tiedä miten selviän tässä yhteiskunnassa, tai selviänkö.

Vaikka mitään ongelmia ei olekaan, yritän luultavasti kehitellä niitä ihan vain itseäni piristääkseni tässä tylsässä tyytymättömyydessäni tähän hetkeen. Se on todella vaikeaa, koska tämä on niitä päiviä, jolloin tukka on hyvin. Tuhlausta istua täällä koulussa viiteen. Paljon paremmin aika kuluisi kun menisin nyt kotiin, ottaisin Jasminen kainaloon ja painuisin takaisin pehkuihin.

Luojan kiitos huomenna alkaa viikonloppu.

Hyvä merkki on se, että jalka rupesi vipattamaan kun korvissa rupesi popittamaan Garbagen "Push it". Heti tuli primitiivinen tarve päästä bodypumppiin. Elämänhaluni palasi, löysin sen pienen kipinän johon puhaltamalla selviän tästä saakelin puisevasta päivästä hengissä kotiin. Älkää poistako kuulokkeita päästäni, saatan menehtyä ilman! (Kaikki tietää sen blondivitsin, eikö niin?)