Jee jee, ja ei muuta ku etiäpäin

Sattuuhan noita, vapaa-ajan onnettomuuksia, joiden kulusta kukaan silminnäkijä ei oikeastaan osaa selittää, mitä ihmettä tapahtui. Tarkemmassa tutkimuksessa ei löytynyt sisäisiä vammoja.

Silminnäkijän mukaan potilas ollut sokissa, iho ollut kalpea ja kylmänhikinen. Pulssi ollut heikko ja nopea, vaikeasti tunnettavissa, nopeus yli 120 kertaa minuutissa. Potilas tunsi huimausta kohoasennossa. Potilas ollut itkuinen, levoton, ärtyisä, käsittelyarka ja sekava.

Ylinopeus pääsyynä, toinen merkittävä tekijä se, että kukaan ei oikein tiennyt että mihin mennään ja miksi. Alkoholilla ei ollut osuutta asiaan.

Yks hailee, minähän en yhtä yötä enempää rupea miehen takia itkemään, vaikka olisikin maailman ihanin (minähän en muita tapailekaan kuin maailman ihanimpia!). Kokonaisuudessaan tilanne on todella epäselvä, onko tilanteen jäihin laittaminen lopullista ja oli tai ei niin ketä kiinnostaa ja ketä ei.

Olen kyllästynyt kuluttamaan energiaa olemalla drama queen. Elämässä pitää olla suuria tunteita ("älä jätä mua, mää kuolen ilman sua" tai vaihtoehtoisesti "painu sinä saatanan paska helvettiin"), mutta rajansa kaikella. What's cooler than being cool...?

Elämä on kukkaniitty, ja minä en aio tähän lehmänläjään jäädä huvikseni haistelemaan.

Asianhaarojen nopean ja aggressiivisen tutkinnan jälkeen olen päättänyt valita lähestulkoon miehekkään asennoitumisen. Muistini on lyhyt, ohjelmoitu meininki täsmällinen ja suunta eteenpäin.

Potilas hyvävointinen ja rauhallinen. Ennuste hyvä. Kaikenlaisten romanttisten viritelmien välttäminen ehdoton edellytys kuntoutumiselle.

Pyöräilyä kosteassa kevätilmassa koiran kanssa, kahvia ja kriisipalaveri mummilassa, bodypumppia, bodybalancea, hyvää ruokaa Oulunsalossa, leffoja siskon luona, hyvännäköistä (ei sellaista kohtalokkaanpuoleista, vaan isoveli-tyyppistä) miesseuraa. Siinä lääkkeet pieneen sydänsuruun lauantaille!