Raavi tiesi eteenpäin

Tällä hetkellä elämä tuntuu paikoittain siltä, kuin etenisin jalattomana ryömien kynnenaluset mullassa, vatsapuoli vereslihalle raapiutuneena. Jälkimaku on mahanesteestä hapan ja kyynelistä suolainen. No, antakaa minun pitää halpa dramatiikkani, sehän minut pitää elossa herätessäni yksin aamuyöstä siihen että on aamuyö ja olen yksin.

Enää kaksi aamuvuoroa. Tunnin päästä alkaa niistä ensimmäinen.

I was weak before now you made me so numb
I can't feel much for you anymore
I gave you my all, my baby
I'm numb, numb, numb

Pink : Numb

Niin kauan kuin on toivoa, on elämää. Tai toisinpäin.

Mikä tekee ihmisestä kokonaisen, ruumiilla ja sielulla elävän...? Kuten ruumiilliset nautinnot ovat minut ajoittain tehneet hyvinkin iloiseksi, myös sielullinen kärsimykseni kostautuu keholle niin että sitä etoo ja palelee. Koita parka jaksaa.

Ei mitään hätää, minulla on tapani selviytyä ja minulla on enää kaksi aamuvuoroa, joiden läpi raahautua, niin pääsen lepäämään. En tiedä onko kovin turvallista luottaa niin paljoa turvaverkkoon, joka on kuitenkin vain ihmisen punoma kapine ja aina on olemassa jonkinlainen pieni purkautumisen vaara, joka pohjautuu ihmisen elämässä esiintyvään kipeään ironiaan.

Kaipaan turvapaikkaa. Kaipaan syliin, kaipaan silitystä. Tunnen itseni heikoksi ja vahvaksi yhtä aikaa. Etenen berserkkimäisessä transsissa, mutta se rakoilee. Kun pääsen syliin, voin murtua rauhassa. Kun saan koottua itseni, kestän jälleen mitä vain.

Meillä jokaisella on omat tapamme selviytyä elämästä, joka ei tähän mennessä ole kenellekään näyttäytynyt jatkuvana ruusuilla tanssimisena - eikä kukaan ole toisen tapaa arvostelemaan. Jokainen meistä elää keskellä surua, pettymystä, menetystä, maailman epävarmuutta, ilman selkeää syntymässä julistettua elämäntarkoitusta. Jos se elämäntuska voisi yhdistää meitä sen sijaan, että käpertyisimme itseemme päästämättä ketään lähelle...

Minä olen vahva, minulla on terveet kädet, jotka voin ojentaa toiselle kun hän vajoaa juoksuhiekkaan. Välillä minun täytyy kerätä voimia, mutta minä jaksan taas ja se on minun maanpäällinen tehtäväni, jollaisen jokaisen olisi hyvä keksiä ihan omasta päästään motivoituakseen jatkamaan eteenpäin.

Jos ihminen tietää loukanneensa toista enemmän tai vähemmän vahingossa, vaikkei olisi tarkoittanutkaan mitään pahaa, onko epäoikeudenmukaista silti odottaa häneltä jonkinlaista anteeksipyyntöä?

Olen huolissani lajitoverista, joka etenee berserkkimäisessä transsissa, mutta ei tunnu löytävän turvalliseen paikkaan, jossa voisi murtua. Minusta tuntuu, että ihmisen pitää ensin hieman hajota ennen kuin hän voi koota itsensä. Liika runteleminen tekee ihmisestä tunnottoman ja kovettaa. Sellainen ihminen on tahattomasti kylmä ja ilkeä. Turvapaikassa saa olla heikko. Sillä hetkellä löytää itsensä taas ja... muistaa taas laulunsa sanat.

Keep on singing your song.