Rakkaus on

Olen 24 vuodessa miettinyt jonkin verran rakkauden olemusta. Sitä on mahdotonta selittää. Sitä on mahdotonta tappaa. Kaiken se kestää, kaiken se kärsii. Minä en tiedä mikä se on ja mistä se tulee, mutta kummaa on se, että se voittaa itsekkyyden yks-nolla. Ehkä kyseessä on jonkin elämänvaiheen loppuminen ja toisen alkaminen, koska olen valmis uhraamaan niin paljon omasta mukavuudestani toisen ihmisen vuoksi. Tekisin ihan mitä vain, jotta hän olisi onnellinen.

Aikaisemmin olisin voinut todeta "tämä on liian raskasta, nyt riitti" tai "ansaitsen parempaa". Yksin on raskasta pakertaa sellaisen asian parissa, joka koskee tasan yhtä paljon kahta ihmistä. Kaikki luovat ja älykkäät ihmiset vastustavat loppuun asti aikuiseksi kasvamista. Mutta. Pystyynkuoleminen on eri asia kuin se, että löytää elämästään muuta merkitystä kuin oman itsensä palvomisen, omien tarpeiden täyttämisen ja itsensä palvelemisen.

Rakas, niin kauan kuin sinä pysyt etkä pakene (suojellaksesi minua, älä sinä tule minulle sanomaan mitä minä kestän, minä olen saatana tiiltä koko emäntä), minä en vaadi mitään, minä odotan muurien toisella puolella, minä odotan, saat kaiken tilan ja ajan, saat kaiken minusta. Välillä se tuntuu siltä kuin yrittäisi kuolleesta sammakosta saada suutelemalla eloon prinssiä. Kyllä, olen aika tyytyväinen tuohon vertauskuvaan.

Helevetin romantillista! Minä olen romantikko! Enpä olisi uskonut.

Kukaan, joka kaivertaa vesimelonin tyhjäksi ja tekee siitä halloween-lyhdyn, ei voi olla läpeensä paha. Minun rakas on läpeensä hyvä, mutta ei se sitä usko kun sen sille sanoo. Joskus joku ihminen on niin, että kaikki muut uskovat siihen paitsi se itse. Se on tragedia, mutta kyllä sillekin täytyy jotain voida tehdä. Niin kauan kuin maailmassa on vesimeloneita, on toivoa.