Nainen ajattelee munasarjoillaan

Haikeimmat haaveet ja pahimmat pelot kulkevat käsi kädessä.

Eilen illalla komensin itseäni nukkumaan. Joudun joskus tyhjentämään päätäni mantraamalla aivottomasti "nuku-nuku-nuku-nuku-nuku...". Ja se toimii. Niin paljon asioita, anna alitajunnan selvittää ne, sanoin itselleni. Kuinka ollakaan, alitajuntani rakensi palikoista todella kummallisen unikokemuksen.

Olin unessa potilaana naistentautien leikkausosastolla (jossa olin keväällä työharjoittelussa). Toimenpiteeksi oli määrätty laparotomia. En tiennyt minkä takia. Pelkäsin kuollakseni adneksieni olevan vaarassa. Joku mainitsi jossain vaiheessa psykiatrin konsultaation, jonka arvelin liittyvän siihen kriisiin, joka olisi edessä, kun saisin kuulla etten voisi koskaan saada lapsia.

Lapset. Kenties pahinta mitä voisi olla tapahtumatta. Minä haluan lapsia. Minusta tulisi naarasleijonamainen äiti.

Valkoinen potilaspaita. Iv-kanyyli oli teipattu hihaani kuin jossakin larpissa. Huusin, että haluan nukutuksen. Sain epämääräisen tabletin, jonka oli kai tarkoitus tainnuttaa minut. Suussani maistui inhottava lääkeaine, aivan kuin jos ottaa lääkkeen eikä sen mukana tarpeeksi vettä. En ollut kovin co-operoiva, sain toisen tabletin.

Leikkaussalissa oli oikean henkilökunnan lisäksi (joukossa mm. harjoitteluni ohjaaja) lauma lähihoitajaopiskelijoita (arkivaatteissaan), jotka olivat aivan kädettömiä (kuvaannollisesti) ja olin varma että kuolen johonkin sairaalainfektioon, koska mistään aseptiikasta ei ollut käsitystäkään. Erityisen huolestunut olin siitä, että hiukseni tursusivat potilasmyssyni alta ja hiuksia kaikkine mikrobeineen menisi leikkaushaavan kautta elimistööni. Joku otti sakset ja napsaisi poninhäntäni pois.

Menkat alkoivat tänään. Munasarjani määräävät uneni. Analyze this.