Ring ring ring goes the telephone / The lights are on but there's no-one home

Jokaisen ihmisen täytyy itse huomata, milloin On Aika.
Niin kuin Nalle Puh-satukaseteissa,

"kun kuulet tämän äänen...
on aika kääntää sivua".

Joillakin kilisee ennemmin ja joillakin myöhemmin ja joillakin ei vaan kilise.

Nautimme tänään räkätautiimme glögiä punaviinillä ja piparkakkuja aurajuustolla. Se tekee kärsimisestä vähän siedettävämpää.

Ei saakeli, Madonnan Confessions-tourin taltiointi oli mageeta katsottavaa. Kun jättäisi tämä lunssa minut rauhaan niin pääsisi lenkille, ettei tarvitsisi sohvalla leventää leveää persettään. Ihan totta, tämä melkein tekee minut vihaiseksi, kun ei pääse tekemään mitään. Ja jos olen joskus maininnut jotain lyhyestä tukasta, niin unohtakaa se, minä olen yhtä lailla jämähtänyt kuin muutkin (ne, joita arvostelen kuuroudesta sille äänelle, joka käskee kääntämään sivua tarinan edetessä), ja pidän sitkeästi kiinni kultaisen teini-iän symbolistani. Niin kauan kuin Madonna ei vanhene, minäkin olen ikuisesti 15. Niin kauan kiihko ja vaikea rakkaus pauhaa jossain syvällä. Se oli hirveää ja ihanaa, ja tulee vieläkin uniini.

Mutta tässä vaiheessa, kun ollaan likimain ensisynnyttäjän keskimääräisessä iässä, tuoreesti naimisissa ja valmistumisen partaalla, ei auta harhailla ajatuksissaan. Kun on oppinut, että ei draamaa draaman takia, elämä voi olla helppoa ja mukavaa.

Helppo ja mukava. Toisinaan kaipaan sitä dobermannia, kaipaan nahkani lävistäviä renkaita, kaipaan tankoa jonka ympärillä kiehnätä ja olla haluttu ja tavoittamattomissa, kaipaan sitä vapaata ja villiä hulluutta. Toisinaan, hetkittäin. Mutta tarina meni eteenpäin, ja oli käännettävä sivua.