Mitä, hä, maanantai?

Vartin päästä alkaa opinnäytetyön esitys, joita pitää seurata tietty määrä, että pääsee tästä koulusta läpi. Siis pönöttämistä pönöttämisen takia. Tulin pönöttämään, ettei päivä menisi täysin hukkaan. Yöunet menivät panikoiden ilmeisesti harmitonta verenvuotoa, jonka takia kuitenkin kävin lääkärissä rauhoittamassa mieltäni.

Lääkäri määräsi parin päivän jumppakiellon, joka aiheutti ihan tuhannen ylimääräistä stressiä tuuraajantuuraajantuuraajan löytämiseksi. Jumppahommissa ainoa huono puoli on se, että toisin kuin ihan missään muissa töissä, tuuraaja pitää itse hankkia, vaikka olisi (kuten minulla tänään) lääkärintodistus. Siinä samalla kun rukoilet, että sikiö on elossa, täytyy soitella ympäri kyliä, että jos joku parin tunnin varoitusajalla pelastaisi minun hylkäämäni jumppatunnin peruutuksen kylmältä kädeltä. Palkka maksetaan vain pidetyistä tunneista ja puhelinlaskut menee omasta pussista, eli käytännössä jumppakielto merkitsee persnettoa.

Mutta, ihanaa kuulla ne sydänäänet! Ja miten lempeä oli se lääkäritäti, joka poisti huolen, melkein kuin olisi siunannut hyvin kasvaneen kohdun vailla mitään kiirettä.

Tämä päivä menee ehkä haaskiin, mutta joskus on mentävä. Otin päiväunet työhuoneen sängyllä, josta oli rauhoittava näkymä nukkuvaan, pehmeään gerbiilikasaan. Huolestumisen jälkeen ei jaksa välittää ihan yhtään mistään tyhjänpäiväisestä. Frankly, my dear, I don't give a damn. Olen vain hyvällä tuulella siksi, että kaikki onkin loppujen lopuksi ihan hyvin.