Kevät on täällä

Bodypumppia pitkästä aikaa. Kyllä teki hyvää. Tunnin aikana kaikki lumet ehtivät sulaa. Mukavaa, pääsee juoksemaan kun ei ole enää liukasta. Sykemittari sanoi sopimuksen irti - onneksi takuutodistus on tallessa. Jotain edistystä on tapahtunut, en edes kironnut kun näyttö meni pimeäksi. Enkä kun olin kiireellä lähdössä ja diskettipaketti levisi lattialle. Enkä kun kynsi katkesi. Ihan rauhassa sitä vaan katsoo vierestä kun asiat menee rikki, outoa.

Pitää uusia tetanus-rokote joku aamu, terveydenhoitajan luo voi mennä pistettäväksi ilman ajanvarausta. Aikaa on... hassua, että voi mennä minä aamuna vain kun koulua on niin naurettavan vähän.

Minulla on hormonihäiriö, johon liittyy vahva "olen tyhmä ja kaikki vihaa mua"-kompleksi. Se on päänsisäistä, kyllä. Tiedän, että universumi ei ole minusta kiinnostunut ja olen vain yksi tyhnykki muiden joukossa. Olen ollut tehokas, tehnyt paljon asioita yhteisen hyvän (kuten OIEI:n) eteen, yrittänyt olla ystävällinen kaikille. Tuntuu että hirveän vähän siitä tulee takaisin. En ole kiittämätön enkä edes odota mitään takaisin yhtään mistään. Kyse on päänsisäisestä jutusta, jonka tässä korjaan kunhan joudan.

Koulussa on siitä mukavaa, että siellä on nauravia ihmisiä, joiden kanssa voi puhua vaikka suksista. Aikaisemmin olen sanonut että en jaksa jaaritella uusista suksista. Mutta jaksanpa sittenkin. Se on ihanaa. Rakastan ystävällisiä ihmisiä, joille voi olla ystävällinen. Sellaisia lämpimiä hetkiä.

Tänään tuntuu että blogeista ei ole mitään järkeä, vaikka on tästä ollut hyötyäkin, niin silti. Ehkä tämäkin on vain yksi aika-aikaansa-kutakin-juttu. Ketä tämä kiinnostaa, ei ketään. Kurjaa monologia loppujen lopuksi.

Nyt luennolle, "ravinto ja liikunta mielenterveyden ongelmissa". Ei ole ongelmia, ei. Tuntuu että kaikilla muilla on, tai haluavat tehdä asioista ongelmia. Jos tuntuu yhtenä päivänä tältä, niin se on ihan normaalia. Ei elämä voi olla pelkkää nousuhumalaa.