Luin pala kurkussa agenttikollegan ystävänpäiväviestin. Ilmaisuni on rajallista, ja tuntuu että sydämeni pakahtuu. En saa sanotuksi miten paljon rakastan.
Välillä tuntuu, että en ansaitse tästä puoliakaan.
Ystävänpäivä yhdistettynä isoihin asioihin. Koulussa puhutaan kuoleman kohtaamisesta hoitotyön näkökulmasta. "Autetaan elämään loppuun elämä, jota varten hän on syntynyt."
Valtavia kysymyksiä. Keksi elämällesi tarkoitus, hyvä ihminen!
Kaikki teeskentelevät elävänsä tässä hetkessä. Oletko onnellinen... NYT?
Tästä hetkestä nauttiminen tuntuu perverssiltä. Mutta kyllä, olen onnellinen äsken saamastani Kertan viestistä, joka sai kyyneleet silmiini. Tunnilla ratkaisemastani sudokusta, joka tuossa komeilee ruutuvihkossa edessäni. Lämpimästä villapaidasta, jonka äiti meinasi heittää pois, mutta nyt se lämmittää tässä (kahdellakymmenellä markalla ostettu kuulemma joskus jostain alennusmyynnistä, miesten osastolta). Pienestä janosta, jonka kohta juon pois ennen kuin pitää mennä takaisin tunnille - tyydyttämättömät tarpeet ovat joskus pirun nautinnollisia (sadomasokistin elämä). Viereisellä koneella huolettomasti rupattelevista koulukavereista, jotka tervehtivät kun tulin luokkaan - ne huomasi minut, minä olen niille olemassa! Ikkunasta lohdullisesti kimaltelevasta kevättalvisesta maisemasta... Siitä ajatuksesta, että kotona odottaa pilkullinen koira. Niin, ja toivon, että Hän ajattelee minua, ehkä juuri nyt.
Zenisti tässä.
Esteettisen tiedon tavoite on luoda ihmiselle mielihyvää, lohtua, toivoa, iloa, kauneutta ja vahvistaa ihmisen minä-kokemusta. Olen oikealla alalla. Minua ei harmita yhtään palata luokkaan (kaiken varalta minulla on vielä kaksi sudokua ratkaisematta).
Minulla on taas tunne, että elämme mielenkiintoisia aikoja.
Läppäri jäi larpin jälkeen reppuun. Huomasin onneksekseni, että en ole nettiriippuvainen - saa nähdä näenkö läppärini seuraavan kerran muuton jälkeen. Saatan olla niin laiska, etten jaksa avata reppua ennen sitä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti