Hyvän ja pahan olon välillä on hikeen piirretty viiva

Ohjaaja oli kysellyt perääni eilen, kun äiti kävi pacessa. Siis siitä kun en ollut lauantaina superbodypumpissa (kun olin miehissä). Äiti oli sanonut syyksi, että olen niin rakastunut. Ohjaaja oli vastannut, bodypump-fanatismini erittäin hyvin tietäen, että "no täytyy sen olla jos se pumpin jättää väliin".

Kuittailuahan siitä seurasi sitten tänään aamupäivän pumpissa. Hauiskappaleessa vetäjä tuli seisomaan kasvotusten ihan eteeni (irlantilaisen pusun etäisyydelle). Hirveää nöyryytystä. Se on vähän samanlainen juttu kuin tuijottaisi toista kun toinen syö tai istuu vessassa. "Hannalla pitäs olla enemmän painoja". Nöyryytä vaan kaikkien kuullen, ei mua haittaa. Kiskoin siinä hauikset tulessa, vaan eipä noille sadisteille mikään riitä.

Kiitin tunnin jälkeen ja kysyttäessä oliko kivaa vastasin rehellisesti että askelkyykyn jälkeen tekee joka kerta mieli huutaa miten perseestä se homma on. Onneksi ohjaaja tajusi heti mitä ajan takaa (en tiedä tajusiko paikan omistaja, joka kuunteli keskustelua kauempana). Muuten tämä kyseenlainen palaute olisi voinut mennä hieman ohi. "Se on hirveintä mitä tiedän, ihan hirveetä tuskaa - ja paras osa koko tuntia".

Kyllä se välillä meinaa ihan itkettämään pistää kun saateri sentään pistetään koville - tai siis pistetään ja pistetään, itteni pistän! Joskus mietin olkapääkappaleessa, että lähteeköhän multa taju, mutta ei se ole tähän mennessä koskaan lähtenyt eikä varmaan lähde. Monessa kohtaa huomaa miten paljon kyseessä on henkinen juttu - pienellä psyykkaamisella sitä jaksaa loppuun, kun ajattelee että "kevyestihän tämä tästä menee".

Jos joku miettii, että mitä järkeä sitä on ittiään kiduttaa... edelleenkin, kaikki kasvu tapahtuu epämukavuusalueella. Endorfiinia kun nauttii itseriittoisesti niin ei pakosta tarvitse niin paljon vetää keinotekoisia kemikaaleja elimistöä sekoittamaan.

Viime viikolla tuli syötyä kaikenlaista skeidaa, mutta silti itsensä rääkkääminen ei ole mikään rangaistus (sellaisena liikuntaa ei saisi koskaan pitää) vaan ainoastaan VÄLTTÄMÄTTÖMYYS. Ihmisten olisi hyvä älytä se, että jos aikoo elää täyttä elämää, niin jonkinlainen itsensä fyysinen huoltaminen on välttämätöntä, niin kuin syöminen ja nukkuminen. Ihmettele sitten jos olet sairas ja huonossa kunnossa ja aamu näyttää kurjalta, lumiukkokin aika hurjalta, koirakaan ei kuuntele, ei murotkaan juttele (Jaffa-mainos vuodelta nappi). Se aika ja panostus, minkä laittaa kuntoiluun, ei oikeasti ole pois mistään muusta kuin läskiperseilystä. Siinä ei mene koko iltaa. Puolen tunnin hölkyttely pihalla on aika hemmetin paljon enemmän kuin ei mitään. Se on lyhyt aika uudelleensyntymiselle, mutta sen se voi tehdä. Kunnioita ittiäs pikkusen enemmän. Paras tapa rentoutua ei vastoin suosittua käsitystä ole rönähtää sohvaan tai jumittaa tietokoneelle.

Eilisen hölkkäilyn vedin niin kevyesti ja välillä venytellen, että mikään paikka ei ole jumissa. Mukavaa. Eilen hölökötellessäni mietin, että vitsit tämä tekee oikeasti päälle hyvää. Kun tietää että seuraava 1,5 tuntia on tätä ja ei tarvi stressata. Semmoinen hyvä, rento eksistenssi. Samoin pumpissa puristaessani huomasin, että kyllä siinä murheet jää unholaan, kun pitää keskittyä siihen, että mikä lihas tekee työtä ja miten sen saa tuntumaan niin että kans... tuntuu.