DAMDADADAMDADADAMDADADAMDADADAADAA!

Passiivisaggressiivista angstia. Opinnäytetyöseminaari hoitui puolikuntoisena. Vääntämäni PowerPoint-shöy kaatui siihen kun en jaksanut ruveta yhdistelemään piuhoja - jos ei kerran luokassa voi valmiina olla multimedialaitteistoa niin ***** olkoon ilman. Koko seminaari oli niin **********, että aivan turhaa hommaa raahautua koululle sitä varten. Rakentavin kritiikki koski lähdeviitteitä. Sanonko että pientä pilkun***********. HANKKIKAA ELÄMÄ, ********! En kostunut siis koko reissusta mitään, paitsi että nyt vituttaa kahta kauheammin.

Ja sitten osio "Elämäni miehet".

Käykö sinullekin joskus niin, että

...exäsi soittaa sinulle kysyäkseen, minkä takia Richard Ghanasta (valtio) soittelee hänelle ja kysyy sinua?

...setäsi lyö luurin korvaasi, kun kehotat häntä hakeutumaan psykiatrian päivystyksen kautta osastolle?

...on ihan normaalia että käytät isäsi kanssa keskustellessa sanaa "suuseksi"? (Ja aiheena on opiskelusi?)

******* yks entinen avomies (KERÄÄ KOKO ***** SARJA!) on jättänyt tänne omaisuuttaan ja kuvittelee voivansa hakea ne joskus pois. Olihan sillä kuukausi aikaa pakata kymmenen tavaraansa. Ajatus omaisuuden häpäisemisestä jollakin sairaalla tavalla lämmittää paljon enemmän kuin itse teko, joka olisi fantasiaa laimeampi akti. Eikö se ole saanut jo tarpeeksi paistinpannusta (en oo minä lyönyt, minä lyön aina avokämmenellä), että tajuaisi pysyä kaukana?

Laitan stetsonin päähän ja kuuntelen Big & Richin kappaletta Save A Horse (Ride A Cowboy) repeatilla kunnes viimeinenkin järjen häivähdys on päästäni paennut toiseen ulottuvuuteen. Häpeän itseäni, halveksin typeriä ja rumia lajitovereitani, repeilen ircquoteseille, annan pyykkien homehtua koneeseen ja toivon parempaa huomista.