Lumi maahan lötkähti, talvi tulla pötkähti

Aamuni oli lapsellisen iloinen. Kunnes. Avasin sähköpostin ja se oli täynnä kaikkia epämiellyttäviä viestejä siitä, kun olen tyhmä kun en suostu maksamaan aliravitusta ja huonotapaisesta koirasta enempää ja olen sika paskiainen, kun yritän olla ennen kaikkea omalle sydämelleni rehellinen mutta myös kunnioittaa toista sillä hinnalla, että en kykene suhteeseen, jossa en ole sataprosenttisesti preesenssissä.

(Siis KAKSI ikävää viestiä, eli "täynnä"... joo-o... ehkä minä ne kestän.)

Aamukävelyllä päätin, että asiasanat ovat kärsivällisyys ja SUHTEELLISUUDENTAJU. Minun elämässäni on näitä kivi-kengässä-tilanteita, jotka usein pitkittyvät sillä, että en halua tehdä harkitsemattomia päätöksiä ja en luota omaan arvostelukykyyni. Toisaalta, enpä sitten tee ikinä mitään harkitsemattomia päätöksiä. Elämää ei pitäisi ottaa niin vakavasti... vain elämää, ei sen enempää, on kaikki tää, koita ymmärtää.

NE MURHEET, JOTKA VETÄVÄT MEILTÄ MATON JALKOJEN ALTA, TULEVAT ODOTTAMATTA. TURHA MUREHTIA.

Palatessamme vilkutin alakerran kerrostalokyttääjämuijalle, joka on niitä syrjäytyneitä ja harvahampaisia, joita näissä Sivakan vuokrakämpissä usein asustelee. Hän avasi ikkunan ja viittoi lähemmäs, selvästi itkuun purskahtamaisillaan, minkä hän tekikin kun kysyin mikä on. Hänellä oli suruaika. Hänen siskonsa oli menehtynyt sairaalaan vähän aikaa sitten, hautajaiset pidettäisiin kolmas päivä, joka on sattumalta vielä hänen syntymäpäivänsä. Halasin mummua ja ajattelin, että vittuakos tässä väkisin etsimään paskaa omasta elämästä.

Lajitoverit. Olisi se mahtavaa, jos voisimme kohdata toisiamme vähän enemmän ja avoimemmin.

Minä ainakin ajattelen nyt, että minulla on asiat hyvin ja minulla on paljon enemmän annettavaa kuin otettavaa. Minä en tällä hetkellä vaadi yhtään mitään yhtään keneltäkään. Se on nimittäin ihan sairasta, että eläisi jossakin ihmissuhteessa jossa koko ajan miettisi että saako enemmän kuin antaa. Minä olen sellainen, että mielelläni palvon ja annan ihan kaiken. Suorastaan vaadin sitä. Kieroa. Mutta parhaimmillaan se on ihan vastavuoroista.

On asioita, joille itse voi jotain, ja on asioita, joille ei itse voi mitään. Maun äiti elää viimeisiä hetkiään. Toivoisin, että voisin olla halaamassa Mauta. Jos voisi mitenkään auttaa, niin sen tekisin.

Jos jokainen eläisi täysin itselleen omaa onnea tavoitellen, sydäntään kuunnellen, tehden juuri sitä mitä itse haluaa, kunnioittaen muiden mielipiteitä, mutta kuitenkin tehden itse omat päätöksensä... olisi paljon vähemmän ihmisiä väärässä työssä väärillä aloilla ja väärissä suhteissa väärien ihmisten kanssa. Ja vastaavasti enemmän ihmisiä oikeassa työssä oikealla alalla ja oikeassa suhteessa oikean ihmisen kanssa.

Ja voisimme tukea toisiamme silloin, kun tulee asioita, joille ei voi itse mitään. Menetyksiä. Mutta on menetys sekin, kun antaa jotain pois. Ei sekään ole helppoa. Mutta se, että takertuisi ja olisi riippuvainen, on itseasiassa paljon pahempi kuin se, että päästää menemään, vaikka se sattuukin niin että tuntuu, että siihen voisi kuolla. Koska ei siihen kuitenkaan kuole. Joo, minä tiiän kokemuksesta. Sillä hetkellä sitä melkein toivoo, koska elämä tuntuu vaan niin kamalalta. Mutta silloin juuri puuttuu se SUHTEELLISUUDENTAJU.

Minä sanon, että koittaa se aika vielä. Ei hätä ole tämännäköinen. Se on pieni ja punanen.