Pääsiäinen.

Kuuden viikon työharjoittelu lastenpsykiatrisella hujahti ohi. Ehdin sinä aikana sairastaa kaksi viikonloppua ja tehdä hurjia ylityöpäiviä korvatakseni poissaolot. Hurjan urhea tyttö! Harjoittelu oli hieno, mutta palkaton ja välillä köyhyys ahdistaa niin, että sitä suuttuu kaikkeen mitä tekee ilman, että sen tekee rakkaudesta tai rahasta.

Meillä ei ole enää koreaa Nissania, joten energiaa kului yllättävän paljon suunnitella uusavuttoman bussillakulkemista. Onneksi hätätapauksissa isä oli viimehetken suunnitelma B, kun bussi ei tullutkaan vaikka piti. Olen nerokkaasti heijastanut kaiken työharjoittelun ja flunssailun aiheuttaman turhautumisen Koskilinjoihin. Toivon, että autopaikallamme on pian edellistä rumempi, mutta ihanasti omaa aikatauluani myötäilevä Toyota Carina. Onneksi aviomies on kätevä.

Motivaationi kirjoittaa tänne on laimentunut viime aikoina, kuten päivitysnopeus kertoo. Ehkä juuri siksi, että asiat ovat liian isoja tänne. Etenkään kun en tiedä keitä tämä tavoittaa ja keitä ei. Lukijakin saisi painaa tassunjäljen, vai onko mukavampaa tirkistellä? Ihmiset, jotka välittävät, ovat muuten yhteyksissä ja tietävät mitä minulle kuuluu... kö? En tiedä... ehkä kosminen yksinäisyys ei paina niin, että pakottaisi kirjoittamaan. Tavallaan tämä tuntuu ihan hyvältä, nyt kirjoittaa, mutta toisaalta tuntuu, että olen kadottanut: kenelle. Kuka se joskus oli?

Olen hukannut ehkä toissavuonna tai sitä edeltävänä ison piirin ihmisiä ja tällä tarkoitan OIEI:ta. En ole nähnyt larppaajia vuosikausiin, jos ei lasketa loppuvuoden muutamaa larppaamisyritystä, joista kumpikaan ei tyydyttänyt. Muutamaa larppaajaa näen koulussa, he ovat muutenkin mukavia ihmisiä, joiden elämä minua hetkauttaa. Ajautuminen K-treffeille on käynyt mielessäni, mutta en kuitenkaan koskaan muista milloin ne ovat. Jos joku minua kaipaisi, kai minuun voisi ottaa yhteyttä...? En ole koskaan tuntenut olevani mitenkään hirmu tärkeä kenellekään oieilaiselle. Muutamien kanssa olen kirjoittanut pelejä joskus, ja silloin olen kokenut samaa aaltopituutta.

Samanlaista ryhmääntymistä kuin larppaajien kesken en ole nähnyt muualla. Jumppaohjaajat eivät ole ihan yhtä laumaa keskenään, vaikka muutama oikein kultainen ihminen on sieltä löytynyt, joita voi ihan ystäviksi kai sanoa. Kuntoutusporukan kesken on yritetty nähdä, mutta sekin näyttää vaivaiselta.

Kaipaan enemmän aikaa ystävien kanssa. Miksi pitää olla niin kiire, ettei ehdi lounaalle? Tai ei ole varaa! Miten meillä on ollut varaa käydä intialaisessa lounaalla, rumpalityttö? Aikaa istua ja maleksia? Puhelimessa puhun puolen tunnin puheluita helposti. Pitäisi ladata lisää puheaikaa, niin soittaisin lisää!

Joskus sitä on sillä mielellä, että "en minä ota yhteyttä, jos se ei vaivaudu ottamaan minuun". Sitä voi kuitenkin itse olla se, joka yrittää. Helsingin Sis'n kanssa olen antanut periksi. Loputtomasti ei jaksa lähettää tekstiviestejä, postikortteja, laulaa puhelinvastaajaan. Bellissimalla ja minulla on kai suhteellisen toimiva kaukosuhde. Toivon, että olen ikäänkuin löytänyt uudestaan muutaman lapsuudenystävän. Nyt pitäisi vain istua ja juoda teetä ja antaa sen istumisen ja teenjuomisen tehdä tehtävänsä ja lähentää.

Olen facebookissa ja helposti lähestyttävissä.

Ja haluaisin myös tehdä kaikkea kallista ja romanttista Maailman ihanimman kanssa. Meillä on hirveän hyvää tämä oleminen, ja mukavaa. Mutta rahaa saisi olla kaksi saavillista enemmän, niin että ei tarvitsisi siitä murehtia. Välillä pitää melkein tapella turhista talousasioista, se ottaa kyllä päähän enemmän kuin mikään muu. Silloin ei koskaan puhuta pelkästään rahasta, vaan luottamuksesta ja kiintymyksestä ja kyseenalaistamisesta ja kaikesta mikä ei ole niin yksinkertaista kuin raha.

On sitä arjen romantiikkaa, on. Mutta tahtoisin matkalle ja kaikkea semmosta!

Olen tuntenut oloni keväisen luovaksi, pitkästä aikaa. Masennuslääkkeen viimeiset jämät ovat jättäneet elimistöni ja olen taas ihanan hauras, herkkä, elävä ihminen. Kyynelehtiä saatan kesken Housen jakson. Olen oppinut psykologin käynneiltä käteviä juttuja, joilla selvitä tunnemyrskyistä ja muista hankalista tilanteista. En pelkää enää masennusta, luotan itseeni ja uskallan elää tunteiden kanssa.

Kevät on aina minun aikaani. Rakas Kertta sanoi joskus että olen sellainen, kevään ensi kukkanen hiuksissa kirmaava. Kertta tuntee minut, ja minä kaipaan aikaa olla yhdessä tekemättä mitään.

Ympäripyöreästi, elämä etenee. Vaikka taas olen siinä kohdassa, että odotan. Odotan, että saisin tietää kesätyöpaikasta. Odotan, että opinnot etenevät, ja että alkaa kevään viimeinen työharjoittelu. Odotan syntymäpäivää ja mummilta lahjaksi pyytämääni voileipäkakkua. Odotan hyviä uutisia ja lähimmäisten selviytymistä isoista asioista. Odotan muiden onnea. Odotan Prison Breakin, Housen ja Dexterin uusia jaksoja.

Odotan pieniä ja isoja asioita. Odotan, ja toivon.