Jonne, nää oot mun seksijumala!

Ilta Qstockissa talkoolaisena on ohi. Huomenna on luvassa ihana päivä, kun ensin on luvassa loikoilua sängyssä iltapäivään asti ja sen jälkeen vähän bodypumppia ja sen jälkeen sitten festareille. Mikäs sen mukavampaa. En tiedä miten kestän selvin päin kaikkia niitä kännisiä teinejä. Mikon vastaus tähän dilemmaan oli "no ei tarvi olla selvin päin". Känninen Hani-Mikko-yhdistelmä sisältää erittäin runsaan KILAHDUSVAARAN, josta esimerkkinä vaikkapa viime vappu, josta ei nyt sen enempää. Ja mitään kohtuutta ei ole olemassa, koska humallun puolikkaasta siideristä.

Olen jo valmiiksi iloinen niistä ihmisistä, joita huomenna näen pitkästä aikaa. Ja olen iloinen siitä, että käytiin Hesellä syömässä mielen ja ruumiin saastuttavaa paskaa, joka estää minua nyt olemasta nälkäinen ja kärttyisä elikko. Kohta pääsee nukkumaan massu täynnä. Mukavaa. Nyt on jo niin viileää, että piti laittaa pussilakanoihin peitot täytteeksi.

Kanit pääsivät tänään uuteen kotiin, jossa niistä jaksetaan pitää parempaa huolta ja jossa ne saavat juoksennella vapaana koko ajan ja tehdä kanimaisia juttuja. Olen iloinen siitä, että yöllä ei kuulu hirveää ääntä kun kanit jahtaavat toisiaan häkin kalterit kolisten. Kuuluu vain tasainen kehräys jostain tyynyn vierestä ja koiran syvä ja rauhallinen huokaus ennen kuin se kieppinä pistää nukkumaan jalkopäähän.

Ei edes hävetä sanoa että Negative oli tänään positiivinen yllätys Qstockissa. Soittivat ihan oikeasti hyvin ja jos olisin 16-vuotias, mitä henkisesti olenkin, olisin ihan lovena Jonne Aaroniin, niin kuin olenkin. Ihannemieheni on kyllä siltikin lähempänä perinteistä unelmien poikamiestä, jolla on isot lihakset ja rusketus ja jota ei voi viskellä ihan miten haluaa. Mutta Jonne olisikin sellainen räpsyripsinen pikkukisu. Ei sitä silti voisi päästää mihinkään ilman paitaa kun se on niin anorektinen (toim. huom: Jonnen painoindeksi on 18.6, joka on normaalipainon rajoissa.) Onhan se vähän niin kuin naisen kanssa olisi. Ihastukseni Jonne Aaroniin todistanee minun olevan täysin biseksuaali.

Tänään töissä kävi taas niin että joku, tällä kertaa eräs työkaveri, luuli minua "no jotain 18-vuotiaaksi". En tiedä pitäisikö olla iloinen siitä että pidetään penikkana vai ei. Johtuuko sitten leteistä vai aknesta, paha mennä arvailemaan. Tietenkin asiakkailla, 80-vuotiailla mummuilla, on jonkinlainen iän suoma oikeus sanoa minua penikaksi ja suhteutettuna todellisuuteen minua voi siinä seurassa penikaksi loukkaamatta nimittää. Minua ilahdutti kuitenkin se, että internetin ihmemaailma kertoi Jonne Aaron Liimataisen syntyneen 30. elokuuta 1983. Tämä tarkoittaa sitä, että minä, vuosimallia 1982, en ole edes mikään vanha pieru vielä. Tässähän voisi vaikka vielä hurvitellakin ennen kuin rupiaa viisastumaan. Välillä taas tunnen itseni ihan tätiksi kun en tajua näitä nykynuorten juttuja, haluaisin vain muuttaa maalle ja elää rauhallista elämää. Olen siis ikäkriisissä. Mikäs sen mukavampaa.

Olen iloinen että sain tänään valvoa näin myöhään. Kesäyöt on tehty valvottaviksi. Istuttiin hetki ennen kotiinlähtöä Tuirassa katsomassa suihkulähteitä, ne on kauniita, vaikka niissä ei niitä värivaloja vielä olekaan.

*syvä huokaus*

Tänään maailma tuntuu ihan hyvältä paikalta elää. Maailma huutaa ALA TULLA, ANTAA PALAA, mutta ensin minä käyn hetken nukkumassa.

sommaren är kort

Tänään sain pitkästä aikaa nauttia Etran ihanasta kasvisruoasta. Ja vieläpä kerrassaan ihastuttavassa, hauskassa ja älykkäässä seurassa, jota olen myös kovasti kaivannut. Viehkeän ystävättäreni Minnan blogia pääsee lukemaan osoitteessa www.livejournal.com/users/the_dianthus tästä päivästä lähtien. (Vihje kaikille komeille herrasmiehille: neiti on vapaata riistaa... mutta ei helmiä sioille, tyhmät ääliöpäät älkööt edes vaivatuko - tai lyhyet!)

Qstock palkitsee talkoolaisen tänä vuonna T-paidalla (taas uusi bodypump-paita) ja tietenkin ilmaisella sisäänpääsyllä festareille molempina päivinä. Sinä päivänä kun on vuorossa, saa myös syödäkseen epämääräistä festariruokaa ja jos osallistuu sunnuntain siivoustalkoisiin niin pääsee bilestämään sen jälkeen. Koska olen ollut mukana jo kolmena vuonna, sain "bonustyöntekijä"-passin, jolla pääsee vissiin vähän niinku mihin vaan. Ei sillä, en tajua koko backstagellehinkumisjuttua. Kuka nyt jotain hikisiä muusikkoja haluaisi katella (eri asia jos siellä olisi Justin Timberlake/Madonna/Christina Aguilera/Britney Spears/no tajuat varmaan idean...). En oikeastaan edes tykkää festareista - Qstock on kesän ainoa festarini- mutta on mukavaa olla mukana tekemässä juttuja. Ja on huippua nähdä tuttuja, tiedän että paikalle tulee paljon ihmisiä, joita olen jo ehtinyt kaivata.

Eve sanoi blogissaan että tuntuu kuin mitään kesää ei koskaan olisi ollutkaan. Tuntuu ihan samalta. Tämä on joku outo välivuodenaika. Tippuis jo lehdet puista. Jotain kesäfiilistä ovat tuoneet kesän larpit. Onneksi niitäkin on vielä edessä pari tälle kesälle. Mutta se, että kesäkuu oli opiskelua ja muutenkin ihan tavallista elämää Oulussa ja Mikko on ollut töissä koko ajan ja nyt itsekin... ehkä elokuulla on vielä jotain annettavaa. On oltava.

Odotan syksyä ja kouluun pääsyä. Odotan syyssateen kastelemaa kiiltävää, mustaa katua, jota katulamppu valaisee... ilma on silloin raikasta ja kosteaa ja on helppo hengittää... ja on ihanaa, kun on pimeää ja voi polttaa kynttilöitä. Ja voi käpertyä peiton alle miehen, kissan ja koiran kanssa. Pehmoista ja lämmintä.

Ja taas asioiden edelle: minulla on haave, että voisin ensi jouluna viettää Erilaisen Joulun, jossain muualla kuin ahdistuen keskellä "perinteistä perhejoulua". Jostain syystä joulu on jotenkin aina hitaasti kuluvaa aikaa. Voisin viettää sen vaikka jossain mökillä hankien keskellä kynttilän valossa Mikon sylissä, tai yhdessä rakkaiden ystävien kanssa. Jouluna kaikki häslinki ja muiden ihmisten stressi (itsehän en koskaan stressaa mistään, yeah right) nollaa kaiken kivan. Onko mulla joulustressi heinäkuussa??!

Torstai-illan helmi, Siipat vaihtoon, alkaa! Menen siis leventämään persettäni sohvalle.
Ja viimeiseksi päivän lainattu viisaus Sheryl Crown kappaleesta Maybe That's Something:

Making miracles is hard work.
Most people give up before they happen.

joulumieltä ja elämän pieniä iloja

Minua on vaivannut jo pari päivää kiusallinen himo riisipuuroa kohtaan. Ja minä jos kuka olen nainen, jonka on kertakaikkiaan pakko tyydyttää himonsa, vaati se mitä hyvänsä. Riisipuuro edustaa elämän pieniä iloja, kuten myös peel-off mask, jolle en keksi mitään hyvää suomalaista nimeä. Kuitenkin, se on semmoinen geeli, joka levitetään naamalle ja sitten kuivuttuaan revitään scifisti irti kokonaisena (vähän niinku Face-offissa). Tuotteella pitäisi olla kai vielä jotain kauneudenhoidollisia sivuvaikutuksia, mutta pääasiallisesti se tuottaa iloa tuntuessaan hassulta kuivuessaan kiinni naamaan ja naamion poisrepiminen tuntuu vielä hassummalta.

Kylläpäs huvitti tänään kun töissä kysyivät voisinko olla pari päivää Kontinkankaan kotihoidossa Maikkulan sijaan. Työmatka lyheni sitten hieman. Tietenkin jää väliin hilpeät aamuaerobiset (jos 20 minuutin reality-spinningiä haluaa siksi sanoa), mutta ehkä on ihan kiva kerrankin mennä töihin ilman että selkä on märkänä hiestä. Tosin vaatteita vaihtaessa menee tehokasta työaikaa ja kesätyön ideanahan on lähinnä kituvan ajan tappaminen.

Havahduin siihen, että on taas parin viikon päästä larppi tulossa eli Sukujuhla. Koska Mikko on suorittamassa han moo don mustan vyön kokeen ensimmäistä osiotta Vaajakoskella ja porukat on mökillä Saimaan rannalla ja muita koiranhoitajia en jaksa edes etsiä (vaikka Jasmi onkin ihana mussukka ja sen kanssa pärjää kuka vaan joka jaksaa rapsuttaa 24/7), otan Jasminen mukaan larppaamaan. Pelinjohto ei osannut sanoa "ei", mutta Jasmine on kyllä niin suloinen elikko että sitä ei sille pysty sanomaan kukaan. Se tuli tuohon selkäni taakse lattialle lojumaan, mutta kohta se varmaan tulee taas tuohon viereen muikistelemaan korvat rutussa ja muistuttamaan siitä kuinka paljon rakkautta sen on saatava pysyäkseen hengissä (takaani kuuluu tylsistynyt urahdus - Jasmi haluaisi aina jakamattoman huomioni...).

Luultavasti olemme sessen kanssa koko viikonlopun Koppanassa viettämässä oikein vanhan kunnon ajan larppiviikonloppua koomailuineen ja epäterveellisine eväineen. Oi niitä aikoja.

Revin vielä loput tästä naamiosta irti ja hyökkään sitten riisipuuron kimppuun.

"How to seduce a woman easily and properly"

Tänään oli aivan loistava päivä. Ehkä se johtui siitä, että söin aamulla kaurapuuroa. Pitää kokeilla huomenna samaa temppua. Työpäivä oli ehkä kuukauden paras, asiakkaat aivan ihania ja eipä haitannut sekään, että pääsin kotiin melkein tuntia aiemmin. Tämän johdosta ehdin klo 16.20 bodypumppiin, ja sain ilokseni huomata että liikunnan ilo on palannut elämääni. Toisinsanoen, I'VE FOUND MY MOJO!!! Painot nousi kevyesti, vaikka enempää ei olisi jaksanut (lihaskestävyystreenin suloinen paradoksi...).

Sen jälkeen käveltiin Jasmin kanssa Kaukovainiolle mummin luo, se on mulle niin kauhian rakas. Mummi on sellainen ihminen, jonka kanssa olen täysin samalla aaltopituudella ja mummi tuntee minut paremmin kuin kukaan muu. Olemme tismalleen samasta puusta veistetyt. Toivottavasti hänestä ei koskaan tule höppänää nivelrikkoista dementikkoa, koska en tunne toista yhtä terävää ja viisasta ihmistä. Ja annamme jatkuvasti toistemme elämään merkitystä. Elokuussa on pakko päästä pariksi päiväksi Utajärvelle mummin kanssa saunomaan eli hoitoon hoitoa saamaan. Elokuu... veikkaanpa, että siitä tulee muutenkin aika hyvä kuukausi. Ei tämä heinäkuukaan ole paskempi ollut.

Perjantaina menemme Mikon kanssa Qstockiin orjatöihin, joten bailaamme ilmaisilla lipuilla lauantaina (sinänsä ihan hyvä, koska rahaa ei ole yhtään, paitsi että onneksi raksakundin tili tulee perjantaina, mutta yleensä se myös menee saman tien). Meidät voi bongata krääsäkojulta. Lauantaina myös rakas veljeni täyttää 18 vuotta, minkä ei pitäisi olla mahdollista, sehän on meidän pikkumussukka. Ja se saa ajokortin ja menee armeijaan... ei oo todellista... kuinka vanha minä sitten olen?!?!?

Ja uskomatonta mutta totta! Selaimen yläreunan mainokseen sattui todellinen timantti.
MIES, EI ENÄÄ KOSKAAN PAKKEJA!
(Uskokaa äijät unelmiinne.) Mm. "How to understand women and use it to your sexual advantage". Itse uskon mieluummin, Oscar Wildeä lainatakseni, women are made to be loved, not understood. ;)

This could be heaven
This could be heaven
This could be heaven for everyone

In these days of cool reflection
You come to me and everything seems alright
In these days of cold affections
You sit by me - and everything's fine

This could be heaven for everyone
This world could be fed, this world could be fun
This could be heaven for everyone
This world could be free, this world could be one

In this world of cool deception
Just your smile can smooth my ride
These troubled days of cruel rejection, hmm
You come to me, soothe my troubled mind

Yeah, this could be heave for everyone
This world could be fed, this world could be fun
This could be heaven for everyone, yeah
This world should be free, this world could be one

We should bring love to our daughters and sons
Love, love, love, this could be heaven for everyone

You know that
This could be heaven for everyone
This could be heaven for everyone

Listen - what people do to their souls
They take their lives - destroy their goals
Their basic pride and dignity
Is stripped and torn and shown to pity
When this should be heaven for everyone

Heaven For Everyone / Queen
säv.&san. Roger Taylor

Seitsemäsosa elämästäsi on maanantaita

Näin viime yönä taas jotain elämänviisasta unta, jonka sanoma oli siinä, että yrityksistämme huolimatta emme pysty välttämään hautajaisia elämässämme, joten meidän tehtäväksemme jää järjestää niin paljon iloisia juhlia kuin vain voimme.

Maanantai ei tuntunut läheskään niin pahalta kuin mitä voisi odottaa. Syynä oli ehkä työmatkalla soinut Britney Spearsin My prerogative-kokoelma. Pyörä kulkee aika vinhaa vauhtia sen tahdittamana. On tietenkin itsestä kiinni minkälaisen fiiliksen haluaa itselleen suggestoida, mutta minulle toimii ihan hyvin "I've just begun having my fun". Itsensä voi huijata helpostikin hurmioon jopa harmaana maanantaiaamuna. En halua olla yksi niistä kalpeista kasvoista...

Työaamuja on enää seitsemän jäljellä. Olen jo tässä vaiheessa aidosti iloinen saamastani työkokemuksesta. Ihmisten kanssa ollessa sitä jotenkin viisastuu - ja voi itse päättää herkistyykö vai kovettuuko törmätessään mitä erilaisimpiin ihmiskohtaloihin. Kyllä tuossa työssä on enemmän saanut kuin jos olisi ollut kuukauden kaupan kassalla - mitenkään kassatyötä väheksymättä... Tuntuu aina enemmän ja enemmän siltä että olen löytänyt oman alani, joka inspiroi minua niin monella tasolla, hämmästelemään elämän ihmeellisyyttä ja toisaalta pohtimaan sellaisia eettisiä ongelmia, jotka eivät muuten vastaani tulisi ja ihmisenä olemisen syvintä olemusta. Ja tietenkin lajitoverin auttaminen tuottaa vilpitöntä mielihyvää. Joka päivä osaan olla myös kiitollinen neljästä toimivasta raajasta ja ainakin useimmiten ihan moitteettomasti toimivasta päästä.

Tiedän, että kaikki valaistuminen menee aina ohi. Muistan kun joskus läheltä-piti-tilanteen jälkeen on osannut arvostaa elämää, mutta parin päivän päästä sitä on taas ollut yhtä pinnallinen paskiainen kuin ennenkin. Jos voisi siis tehdä työtä, jossa saisi muistutuksen riittävän usein... vai liimaanko post-it-lapun otsaan...? "Carpe diem, ääliö, elämä on lyhyt, muista pittää hupi".

Jos jokin homma olisi vielä enemmän minua varten, niin ehkä olisin kengitysseppä. Mutta hommataan nyt ensin tämä yksi tutkinto, jolla saa varmasti töitä, ja katotaan sitten sitä hevosenostoa.

Kävimme illalla avomiehen ja appiukon kanssa hillassa Somerovaarassa, Oulusta 63 km Kuusamoon suuntaan. Hieno retki, tuli syötyä hilloja ja mustikoita massu täyteen, porojakin nähtiin - poroperhe, ja pieni vasa oli aivan lutunen. Niin ja saatiin myös saaliiksi hilloja pakkaseen. Suolla oli ihanan hiljaista (kunnes hyttyset löysivät meidät, mutta saimme olla melko kauan rauhassa). Löysimme hienon "poromökin", joka aiheutti heti molemmissa larppaavissa osapuolissa suurta inspiraatiota. Mikko ei ole päässyt siitä oikein yli vieläkään... pahaenteistä... mutta yleensä se menee ohi... Tosin se kuuntelee tuolla olohuoneessa Moonsorrowia ja fiilistelee...

KAIKU

kulkija rauhaa etsien
kynsistä petojen haavoja sain
katveeseen, suojaan metsien
kiirii laulu isien kaikuna ain
laulu isien kaikuna ain

taistelun huuru verinen
ovilla kolkuttaa seuraten vain
rannoille, yli vesien
kiirii laulu isien kaikuna ain
laulu isien kaikuna ain

lyhyt on taival maallinen
ei tuntea tarvitse pelkoa lain
merten taa, loppuun aikojen
kiirii laulu isien kaikuna ain
laulu isien kaikuna ain

Moonsorrowin levyltä "Verisäkeet", sanat http://www.moonsorrow.com

Les Mills and the Masculinisation of Aerobics

Joltain foorumilta löysin linkin jokseenkin mielenkiintoiseen artikkeliin (pdf.):
Time for a Change or More of the Same? Les Mills and the Masculinisation of Aerobics.

Olen ihmetellytkin milloin Les Millsiin kiinnitetään huomiota tällä tavalla - ja onhan tuo artikkeli kirjoitettu jo viisi vuotta sitten, mutta Suomeenhan kaikki tulee viiveellä. Les Millsin nettisivujen mukaan Les Mills-tunteja on 10 000 salilla 55 maassa ja joka viikko tunneilla käy noin 4 miljoonaa ihmistä. On herkullista nähdä miten "hyvinvointibisnes" toimii 2000-luvulla. En usko että Millsin perhe on ihan kauhian köyhä.

Itse aloitin ryhmäliikuntatuntien suurkulutuksen viime vuoden keväällä. Aikaisemmin olin harrastanut mm. ratsastusta ja hokutoryu jujutsua ja pitänyt kaikenlaista sisällä vetkuttelua naurettavana hömppänä, jota jotkut 80-luvulle jämähtäneet keskiluokkaiset kotirouvat harrastavat. Nyt olen aivan koukussa bodypumppiin, bodysteppiin, bodybalanceen... ja Beauty Centerillä (sali jolla käyn) alkaa bodycombat syksyllä... (Ei minulla ole mitään tavallisia aeropikkitunteja vastaan ja käyn toki muillakin tunneilla, mutta kun menen Les Mills-tunnille, tiedän mitä saan.)

Tiedoksi kaikille, jotka kuvittelevat että se on joko a) liian tylsää (ei vtu jaksa oikiasti hikoilla sisällä joidenkin ämmien kanssa samassa salissa ja musiikkikin on ihan paskaa tms.), b) liian vaikeaa/rankkaa (ei mun kunto riitä ja jalat menee solmuun ja näytän ääliöltä tms tai c) liian kallista (paljon halvemmaksi tulee käydä lenkillä, vaikka en ikinä käykään, mutta silti): BULLSHIT! Kaikki ei sovi kaikille, mutta jokaisen kannattaisi antaa liikunnalle mahdollisuus muuttaa elämä... Ajattelin reilu vuosi sitten että minua vedetään höplästä, kun liityin kuntoklubin jäseneksi. Sopimus oli vuoden mittainen. Nyt voin irtisanoa sopimukseni milloin haluan kuukauden irtisanomisajalla - mutta enpäs irtisanokaan... koska nämä naurettavat jumppatunnit ovat minulle henkireikä ja sitä paitsi olen paremmassa kunnossa kuin vuosi sitten. Kuka tietää missä kunnossa olen parin vuoden päästä kun jatkan samaa rataa... eikä se tunnu raskaalta, se on niin hauskaa! Vaihdan lajia jos löydän jotain parempaa, mutta siihen asti hikoilen mielelläni ainakin pari kertaa viikossa (parhaimmillaan melkein joka päivä) musiikin ottaessa yliotteen pienistä lihaksistani ja pistäessä minut sätkimään niin että tunnin lopussa venyttelen ihanassa endorfiinihuurussa.

Muuten, artikkelin kirjoittaja Tara Brabazon ei ole mikään turha emäntä. Hänen kotisivuiltaan löytyy myös lista netistä löytyviin artikkeleihin, valitettavasti kaikki linkit eivät toimi, mutta joitain hyviä paloja silti löytyy.

Sunnuntai

Minä ja rakas ollaan oltu nyt sitten kaksi vuotta yhdessä ja se on minulle jonkinlainen henkilökohtainen ennätys ihmissuhteen ylläpidossa. Siihen on mahtunut paljon asioita, vaikka kaksi vuotta onkin ihan lyhyt aika. Sitä tuntee olevansa niin alussa kaikessa kun tekee töitä vanhusten kanssa, joilla on takana vaikkapa 80 vuotta elämää. Tuntuu että ei tiedä mistään vielä mitään. Se on oikeastaan ihan mukava ajatus, koska usein sitä vaan miettii tylsistyneenä että onko tässä nyt mitään hauskaa edessä. Sitten kuulee olevansa nuori ja koko maailman olevan minua varten.

Olen äärimmäisen huolissani yhdestä elämäni tärkeimmästä asiasta eli terveydestäni. Lääkitys ei tunnu tehoavan ihan täysillä - mutta ehkä olen liian kärsimätön. Olen ollut tosi väsynyt ja nukkunut monta tuntia keskellä päivää. Toisaalta, tämä pistää taas kerran kiinnittämään huomiota elämäntapoihin. Olen erittäin lääkkeidenvastainen ihminen ja uskon, että ihmisen pitäisi vaikuttaa terveyteensä muuttamalla elämäntapojaan, ei syömällä lääkkeitä (joilla on myös aina sivuvaikutuksia). Tiedän ihmisiä, joille tupakanpolton lopettaminen, laihduttaminen, viinan poisjättäminen, ruokavalion muuttaminen ja liikunnan aloittaminen tekisivät ihmeitä. Toivon, että ruokavalion muuttaminen tekee ihmeitä tälle minun mystiselle ongelmalleni. En pidä itsestäni yhtään näin väsyneenä - ei tämä ole yhtään minun tapaistani...

Kesätyötä on jäljellä vajaa kaksi viikkoa. Sain eilen elokuun lukujärjestyksen Beauty Centerille ja jos vain saan olla kunnossa, elokuustani tulee erittäin liikunnantäyteinen. Eilen kävin bodybalancessa ja olihan se taas aivan mahtavaa. Anne on aivan loistava ohjaaja. Koskaan ei ole tarvinnut katua sille tunnille lähtemistä.

Nyt lähden pitkälle kävelylle Jasmin kanssa. Toivon että tänäänkin saadaan sadetta.

Pidennetty viikonloppu??

Nyt ei ole tehty elämää helpoksi.

Kävin tiistaina lääkärissä valittamassa poltetta ylävatsassa ja diagnoosi oli mahalaukun tulehdus. Olin niin iloinen siitä, että en olekaan kuolemassa, että en tajunnut pyytää saikkua. Ei kait sitä nyt joka pikkuvaivasta kehtaa pyytääkään.

Tänään lääkäri soitti ja sanoi, että kirjoittaa minulle sairaslomaa tiistailta perjantaihin asti, vaikka varalta. Olin soittanut ja pyytänyt kirjoittamaan sille tiistaille, kun kerran olin sitten sen päivän poissa - olen kyllä eilisen ja tämän päivän ollut kiltisti töissä.

Eli voisin olla huomisen kotona ja saisin tehtyä kaikki kotityöt mitä on jäänyt tekemättä kun on pitänyt vaan käydä töissä ja jumpata. Rakastan aamuja ja aina aamulla tekisi mieli tehdä kaikkea, mutta töihinlähtö aina katkaisee kaiken kivan kuten lakananvaihdon, pyykinpesun ja keittiön siivouksen. Ja oih, luutuaminen olisi kivvaa. (Ihmeen friikki...)

Kyllä töissä jaksaisi olla pienessä mahanpoltteessakin. Mutta huntsittaako? Naurettavan helppo kysymys.

I've lost my mojo

Tänään koin omituisen taantumisen asteelle, jolla en ole koskaan edes muistaakseni ollut. Päivän liikunta-annokseni oli kuin kaikkea hikoilua vihaavan ihmisen pahimmasta painajaisesta. Jos tämä olisi ollut elämäni ensimmäinen ryhmäliikuntakokemus, en menisi enää ikinä toiste. Mutta onneksi tiedän, että se voi olla parhaimmillaan ihanaa, joten seuraava tapaus ei ole ehkä niin kohtalos...

Kaikki bodystepissä tuntui menevän päin helvettiä. Jalat eivät halunneet totella, tunsin itseni nolon kömpelöksi steppilaudan kanssa. Kylkeen pisti ja tuntui kuin kolmisenkymmentä jumppaajaa olisivat käyttäneet kaiken hapen salin ilmasta. Vaikka olen tehnyt kyseisen ohjelman jo monta kertaa, askeleet menivät sekaisin. En saanut mistään mitään tehoja irti. En jaksanut innostua AC/DC:n Thunderstruckista (normaalisti laulan mukana) enkä kokenut minkäänlaista liikunnan iloa. Tunsin itseni laiskaksi ääliöpääksi, koska hissuttelin kaikki kappaleet ja lintsasin joka välissä niin paljon kuin pystyin - mikä ei ehkä ole paljon, mutta jos normaalisti antaa 100% niin 70% tuntuu rimanalitukselta.

Näinhän ei siis minulle käy koskaan. Minä treenaan aina täysillä ja aina olen ihan vaan vittuillakseni antanut itselleni kovempaa kyytiä kuin luulen kestäväni, koska aivot antavat keholle viestejä väsymisestä paljon aikaisemmin kuin keho edes oikeasti on väsymässä - sitä luulee kulkevansa äärirajoilla, vaikka sinne on vielä paljon matkaa. Eikä tällä mopolla edes pääse ylinopeutta.

Koska olen masokisti ja rakastan rutiinia, jäin myös bodypumppiin, kuten keskiviikkona tapanani on. Tein sarjat omaan tasooni verraten säälittävillä painoilla, ihan itseäkin hävetti. Normaalisti ihanat kylmät väreet kulkevat selkääni pitkin hauiskappaleessa, mutta nyt vetkutin tankoa ylös alas vailla minkäänlaista intoa. Mikään ei tuntunut missään, koska en pystynyt keskittymään. Mikään muu asia ei vaivannut mieltäni, keskityin vain siihen miten järjettömän huono fiilis on vailla mitään syytä. Ja haukottelin joka kappaleen välissä vaihtaessani painoja! Voi elämä... ei näin.

Ja bodypumppihan on asia, josta tämä emäntä saa elämänsä parhaimmat kiksit (no melekeen ainakin). On siis kohtuullista olla syvästi hämmentynyt tästä suuresta fiiliksen laskusta, kun yleensä hehkutan mahtavaa oloa pumpin (tai minkä tahansa liikunnallisen session) jälkeen.

Kahden tunnin rehkimisen jälkeen paita oli märkä - tai siis kaksi paitaa, koska välissä ehdin käydä vaihtamassa-, mutta missään lihaksessa ei tuntunut sitä suloista poltetta kuin normaalisti. Parhaimpina päivinä riisuuntuminen ja suihkuun meneminen ovat äärimmäisen hitaita toimenpiteitä. Mutta ei, ei tänään. Tuntui että en ollut ansainnut Bodyshopin hurmaavaa bergamot-pesugeeliä tai oliivishampoota, joilla itseni hyvän treenin jälkeen palkitsen.

Oli syynä sitten mikä hyvänsä, eilen alkanut lääkekuuri vatsahappoja vastaan (ne pyrkivät ylös ruokatorvea pitkin pilaten rääkkinautinnon) tai puuduttava työpäivä, en ole koskaan aiemmin kokenut mitään vastaavaa. Treenipäiväkirjani on täynnä motivoivia ajatuksia, väsyneitä ja onnellisia lähes poikkeuksetta hikisin ja vapisevin käsin kirjoitettuja rivejä, "on tämä mahtavaa" ja "tähän ei kyllästy ikinä" ja "se on puhtaasti henkinen juttu".

Saa nähdä miten käy. Olenko todellakin hukannut mojoni? Ehkä tämä on vain yksi paska kerta, onhan?