Les Mills and the Masculinisation of Aerobics

Joltain foorumilta löysin linkin jokseenkin mielenkiintoiseen artikkeliin (pdf.):
Time for a Change or More of the Same? Les Mills and the Masculinisation of Aerobics.

Olen ihmetellytkin milloin Les Millsiin kiinnitetään huomiota tällä tavalla - ja onhan tuo artikkeli kirjoitettu jo viisi vuotta sitten, mutta Suomeenhan kaikki tulee viiveellä. Les Millsin nettisivujen mukaan Les Mills-tunteja on 10 000 salilla 55 maassa ja joka viikko tunneilla käy noin 4 miljoonaa ihmistä. On herkullista nähdä miten "hyvinvointibisnes" toimii 2000-luvulla. En usko että Millsin perhe on ihan kauhian köyhä.

Itse aloitin ryhmäliikuntatuntien suurkulutuksen viime vuoden keväällä. Aikaisemmin olin harrastanut mm. ratsastusta ja hokutoryu jujutsua ja pitänyt kaikenlaista sisällä vetkuttelua naurettavana hömppänä, jota jotkut 80-luvulle jämähtäneet keskiluokkaiset kotirouvat harrastavat. Nyt olen aivan koukussa bodypumppiin, bodysteppiin, bodybalanceen... ja Beauty Centerillä (sali jolla käyn) alkaa bodycombat syksyllä... (Ei minulla ole mitään tavallisia aeropikkitunteja vastaan ja käyn toki muillakin tunneilla, mutta kun menen Les Mills-tunnille, tiedän mitä saan.)

Tiedoksi kaikille, jotka kuvittelevat että se on joko a) liian tylsää (ei vtu jaksa oikiasti hikoilla sisällä joidenkin ämmien kanssa samassa salissa ja musiikkikin on ihan paskaa tms.), b) liian vaikeaa/rankkaa (ei mun kunto riitä ja jalat menee solmuun ja näytän ääliöltä tms tai c) liian kallista (paljon halvemmaksi tulee käydä lenkillä, vaikka en ikinä käykään, mutta silti): BULLSHIT! Kaikki ei sovi kaikille, mutta jokaisen kannattaisi antaa liikunnalle mahdollisuus muuttaa elämä... Ajattelin reilu vuosi sitten että minua vedetään höplästä, kun liityin kuntoklubin jäseneksi. Sopimus oli vuoden mittainen. Nyt voin irtisanoa sopimukseni milloin haluan kuukauden irtisanomisajalla - mutta enpäs irtisanokaan... koska nämä naurettavat jumppatunnit ovat minulle henkireikä ja sitä paitsi olen paremmassa kunnossa kuin vuosi sitten. Kuka tietää missä kunnossa olen parin vuoden päästä kun jatkan samaa rataa... eikä se tunnu raskaalta, se on niin hauskaa! Vaihdan lajia jos löydän jotain parempaa, mutta siihen asti hikoilen mielelläni ainakin pari kertaa viikossa (parhaimmillaan melkein joka päivä) musiikin ottaessa yliotteen pienistä lihaksistani ja pistäessä minut sätkimään niin että tunnin lopussa venyttelen ihanassa endorfiinihuurussa.

Muuten, artikkelin kirjoittaja Tara Brabazon ei ole mikään turha emäntä. Hänen kotisivuiltaan löytyy myös lista netistä löytyviin artikkeleihin, valitettavasti kaikki linkit eivät toimi, mutta joitain hyviä paloja silti löytyy.