I've lost my mojo

Tänään koin omituisen taantumisen asteelle, jolla en ole koskaan edes muistaakseni ollut. Päivän liikunta-annokseni oli kuin kaikkea hikoilua vihaavan ihmisen pahimmasta painajaisesta. Jos tämä olisi ollut elämäni ensimmäinen ryhmäliikuntakokemus, en menisi enää ikinä toiste. Mutta onneksi tiedän, että se voi olla parhaimmillaan ihanaa, joten seuraava tapaus ei ole ehkä niin kohtalos...

Kaikki bodystepissä tuntui menevän päin helvettiä. Jalat eivät halunneet totella, tunsin itseni nolon kömpelöksi steppilaudan kanssa. Kylkeen pisti ja tuntui kuin kolmisenkymmentä jumppaajaa olisivat käyttäneet kaiken hapen salin ilmasta. Vaikka olen tehnyt kyseisen ohjelman jo monta kertaa, askeleet menivät sekaisin. En saanut mistään mitään tehoja irti. En jaksanut innostua AC/DC:n Thunderstruckista (normaalisti laulan mukana) enkä kokenut minkäänlaista liikunnan iloa. Tunsin itseni laiskaksi ääliöpääksi, koska hissuttelin kaikki kappaleet ja lintsasin joka välissä niin paljon kuin pystyin - mikä ei ehkä ole paljon, mutta jos normaalisti antaa 100% niin 70% tuntuu rimanalitukselta.

Näinhän ei siis minulle käy koskaan. Minä treenaan aina täysillä ja aina olen ihan vaan vittuillakseni antanut itselleni kovempaa kyytiä kuin luulen kestäväni, koska aivot antavat keholle viestejä väsymisestä paljon aikaisemmin kuin keho edes oikeasti on väsymässä - sitä luulee kulkevansa äärirajoilla, vaikka sinne on vielä paljon matkaa. Eikä tällä mopolla edes pääse ylinopeutta.

Koska olen masokisti ja rakastan rutiinia, jäin myös bodypumppiin, kuten keskiviikkona tapanani on. Tein sarjat omaan tasooni verraten säälittävillä painoilla, ihan itseäkin hävetti. Normaalisti ihanat kylmät väreet kulkevat selkääni pitkin hauiskappaleessa, mutta nyt vetkutin tankoa ylös alas vailla minkäänlaista intoa. Mikään ei tuntunut missään, koska en pystynyt keskittymään. Mikään muu asia ei vaivannut mieltäni, keskityin vain siihen miten järjettömän huono fiilis on vailla mitään syytä. Ja haukottelin joka kappaleen välissä vaihtaessani painoja! Voi elämä... ei näin.

Ja bodypumppihan on asia, josta tämä emäntä saa elämänsä parhaimmat kiksit (no melekeen ainakin). On siis kohtuullista olla syvästi hämmentynyt tästä suuresta fiiliksen laskusta, kun yleensä hehkutan mahtavaa oloa pumpin (tai minkä tahansa liikunnallisen session) jälkeen.

Kahden tunnin rehkimisen jälkeen paita oli märkä - tai siis kaksi paitaa, koska välissä ehdin käydä vaihtamassa-, mutta missään lihaksessa ei tuntunut sitä suloista poltetta kuin normaalisti. Parhaimpina päivinä riisuuntuminen ja suihkuun meneminen ovat äärimmäisen hitaita toimenpiteitä. Mutta ei, ei tänään. Tuntui että en ollut ansainnut Bodyshopin hurmaavaa bergamot-pesugeeliä tai oliivishampoota, joilla itseni hyvän treenin jälkeen palkitsen.

Oli syynä sitten mikä hyvänsä, eilen alkanut lääkekuuri vatsahappoja vastaan (ne pyrkivät ylös ruokatorvea pitkin pilaten rääkkinautinnon) tai puuduttava työpäivä, en ole koskaan aiemmin kokenut mitään vastaavaa. Treenipäiväkirjani on täynnä motivoivia ajatuksia, väsyneitä ja onnellisia lähes poikkeuksetta hikisin ja vapisevin käsin kirjoitettuja rivejä, "on tämä mahtavaa" ja "tähän ei kyllästy ikinä" ja "se on puhtaasti henkinen juttu".

Saa nähdä miten käy. Olenko todellakin hukannut mojoni? Ehkä tämä on vain yksi paska kerta, onhan?