No mutta! Tuoretonnikalasalaattia Pannussa (oh, ah, niin zonea, niin zonea...), käsi kädessä kävelyä kaupungilla kultasepänliikkeiden näyteikkunoita väistelemättä, sitten lusikoimaan suklaamoussekakkua Biskettiin. Saunomaan anoppilaan ja syömään anopin tekemää omenapiirakkaa.

Harva ihminen on aidosti onnellinen toisen puolesta. Ketä kiinnostaa lukea tällaista lässytystä? Sosiaalipornoa sen olla pitää. Valitan ongelmistani heti kun niitä taas ilmenee. Asioilla on aina kaksi puolta. En tajua edelleenkään miksei anoppilaan saa viedä koiraa (järjenvastaista!) tai mikseivät ne anna meille autoa lainaan jos itse eivät ole ajokunnossa, niin että meidän pitää ennemmin polkea sateessa. Ja sitten valittavat kun emme käy siellä. Daah. Eivät ne myöskään ole kiinnostuneita minusta ollenkaan. Tuleepa ainakin luettua aina tuorein Suomen kuvalehti siellä.

Elämä toisen kanssa on jatkuvaa ylä- ja alamäkeä. "Life is a rollercoaster, you just gotta ride it." - Ronan "Wittgenstein" Keating. Ellei kyseessä ole sitten kaksi yli-inhimillisen tasapainoista yksilöä. Tässä vaiheessa, kun ei ole vielä sitoutunut ja täysin antanut periksi loppuelämä-ajatukselle, elää sellaisessa pienessä epävarmuudessa, että onko tämä nyt sittenkään se oikea. Jos olisi PÄÄTTÄNYT että tämä on nyt tässä, olisi varmasti tasapainoisempaa. Ei se ole mikään henkimaailman juttu, se on päätös ja täysin tahdonasia.

Ehkä vaadin liikaa, kun tässä testissä joka kohtaan tuli "ehdottoman tärkeää", paitsi että ei tarvi olla rikas ja arvostetussa asemassa.

Vieläkin naurattaa eilinen Nälkäpäivä-keräys. Elina on ollut kaverini yläasteelta asti. Ehkä maailman hauskin ihminen. "Mikä lie diagnoosi". - Elinan ammatillinen heitto hieman jälkeenjääneestä lajitoverista.