generated by sloganizer.net

perjantaina, helmikuuta 03, 2006

Vitutuksen kevät

Ihmisille diagnosoidaan masennuksia. Onko vitutus nykyään sairaus?

Viime vuosina on tieteellisissä selitysmalleissa uudelleen ja lisääntyvässä määrin yleistynyt reduktionistinen näkemys ihmisestä. Tämä tarkoittaa ajattelutapaa, jonka mukaan ihmisten väliset sosiaaliset tapahtumat voidaan palauttaa (redusoida) yksilöiden teoiksi ja nämä edelleen erilaisiksi neurokemiallisiksi prosesseiksi. Kun näitä neurokemiallisia prosesseja tutkitaan nykyaikaisen aivotutkimuksen menetelmin, esimerkiksi erilaisin kuvantamismenetelmin, ajatellaan saavutettavan tietoa, jonka avulla voidaan selittää, ennustaa ja hallitan ihmisen toimintaa. Puhakainen (1998) kuvaa tätä tapahtumaa seuraavanlaisena: aivotutkimus löytää aivojen toiminnalliset häiriöt, lääketiede ja psykiatria nimeävät nämä ja lääketeollisuus kehittää uusia täsmälääkkeitä, jotka tarkasti vaikuttavat häiriintyneisiin aivoprosesseihin. Puhakaisen mukaan tämä ihmisen samastaminen hänen aivoihinsa aiheuttaa sen, että yksilön ja persoonan olemassaolo kielletään, samoin yksilön moraalinen vastuu omasta elämästään. (Mika Virtasen gradusta "Lauri Rauhalan holistinen ihmiskäsitys yksilövastuise, yhteistyötä korostavan ja mielenterveyttä edistävän hoitotyön lähtökohtana - postmoderni konstruktio").

Olen kiitollinen mielenterveydestäni, MUTTA terveys kokonaisuudessaan ei ole mikään ulkoa päin säädelty asia. Sairaudet eivät ole Jumalan rankaisuja vääristä teoista. Moni sairaus on elimistön reaktio siihen, että sitä on kohdeltu kaltoin. Erityisesti psyyken häiriöt voivat mielestäni olla näitä, koska harvemmin syynä on mikään ulkopuolinen mikrobi tai muu paha patogeeni.

Kun flunssa on tulossa päälle, pitää levätä ennen kuin se pahenee. Kun ihminen stressaantuu, sen pitäisi ymmärtää viesti ja ottaa iisimmin. Ongelmat pitäisi osata napata lennosta ja antaa kehon ja mielen parantua - niillä on uskomaton kyky korjata itse itseään.

Jokaisella on varmasti syytä miettiä, miten ylläpitää omaa mielenterveyttään. Koska mieli ja keho ovat yhtä, kehon terveyttä ylläpitävät asiat toimivat myös mielenterveyden ylläpitäjinä. Kaikki tietävät asioita, joissa "sielu lepää". Ne ovat niitä asioita, jotka pitävät mielen terveenä. Mielenterveysongelmat ovat jo kansantauti. Useiden kansantautien etiologiasta löytyy elintapoihin liittyviä syitä. Uskaltaako joku väittää, ettei mielenterveysongelmille voi tehdä ennaltaehkäisevästi mitään?

Minä teen kaikkeni, että en sairastuisi. Syön terveellisesti, liikun paljon, nukun riittävästi, elän sosiaalisesti, ajattelen positiivisesti, pyydän apua kun sitä tarvitsen ja ymmärrän jaksamiseni rajat. Kukaan ei ole pyytänyt minua olemaan täydellinen. Minua lohduttaa suunnattomasti joka-aamuinen Jasmin pusuherätys ja heräämisen jälkeen popittaminen täysillä. Yritän säilyttää lämpimän tunteen sisälläni, muistaa kaikki ne asiat, joita rakastan.

Tietoisina olentoina meillä on luultavasti kaikilla taustalla koko ajan pieni huoli siitä, miksi olemme olemassa. Tässä kaikessa ei ole mitään järkeä. Maailma on täynnä pahuutta ja menee koko ajan vain enemmän sekaisin. Jokainen meistä syntyy yksin ja kuolee yksin. Jokainen ihmiskohtalo on täynnä murhetta ja surua. Jos tämän meitä yhdistävän hukassa olemisen ymmärtää, voi ehkä paremmin hyväksyä paikkansa ihmisenä tässä maailmassa. Kukaan ei tiedä mistä on kysymys ja tämä meidän tiemme päättyy kaikilla jossain vaiheessa. Sadan vuoden päästä meistä ei ole täällä enää ketään.

Ahdistuminen on elämän tuhlaamista. Maailmalla on TÄNÄÄN tarjottavana paljon. Meillä on vain tämä hetki ja enempää ei ole luvattu.

Päivän palindromi: olemassaolo: loassa melo.

7 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Olen periaatteessa hyvin samaa mieltä tässä asiassa. Kyllä omaa mielenterveyttään voi hoitaa tarkkailemalla elämäntapojaan. En usko, että masennukseen taipuvaisen ihmisen elämää helpottaa liikkumattomuus, roskaruoka ja pään tyhjentäminen viinaksilla, eiköhän se kierre vain pahene. Masennuksesta on jotenkin tulllut sellainen trendijuttu, että on melkeinpä muodikasta sanoa popsivansa masennuslääkkeitä ja rauhoittavia. tiedän, että joku vetää herneet nenään tämmöisestä kirjoituksesta, enhän minä tiedä mitään oikeasta masennuksesta, kun ei vaan pysty nousemaan sängystä ylös, ei vaan pysty huolehtimaan asioistaan jne. Osaltani olenkin ehkä taipuvainen ajattelemaan, että "ota itteäs niskasta kiinni" tyyppisesti ja toki tajuan sen, ettei se niin helppoa ole, mutta kun vaan tuntuu, että toi masennus on toisille sellainen keppihevonen lasikuudelle, saamattomuudelle, kykenemättömyydelle hoitaa asioita. Samalla sitten patologisoidaan ylivarojen eläminen, "olin niin masentunut, että shoppilin vaikkei olis ollu varaa", ja sähköt, puhelimet menee poikki, kun ei viitsi ilmoittaa kenellekään, ettei rahaa just nyt ole. Tulee kyllä väistämättä mieleen sellainen psykologian termi kuin opittu avuttomuus, joka liittyy ahdistukseen ja masennukseen...kasvatetaanko meitä siihen, ettei meidän tarvitse ottaa vastuuta enää mistään, ei edes itsestämme, koska sen voi selittää lääketieteellisesti "mulla on toi serotiivintuotanto vähän heikkoa ja siksi mä olen tämmönen etten hoida laskujani tai muitakaan velvollisuuksia, siis että kun saadaan diagnoosi, vastuu siirtyy jollekin muulle , yhteiskunnalle ja sen velvollisuus on järjestää minulle terapiaa sun muuta ja minä itse vain olen...
Tulipa vuodatus. Jos Hanichu arvelet tämän loukkaavan lukijoita, poista vaan. Ja en todellakaan ajattele, että kaikki masennuksestaan puhuvat ja masennusdiagnoosin saaneet olisivat laiskureita ja sosiaalipummeja. Ihmetyttää ja mietityttää, että miten tää voi olla niin yleistä.

Hanna P. kirjoitti...

En itse väittäisi masennuksen olevan "muodissa" (en usko että kukaan saa kiksejä masennuksesta), mutta jostain syystä tilanteen diagnosointi oman elämänhallinnan ulkopuolelle on helpottavinaan.

Syy ei ole vain asiakkaissa, vaan myös lääkäreissä, jotka liian helposti yleistävät ihmisten ongelmat kuuntelematta ihmistä kokonaisuutena - ja näin ollen myös ratkaisu on sitä mitä kaikille. Hoito ei ole kokonaisvaltaista ja yksilöllistä, vaan oireita poistavaa massakuuria kaikille, joita elämä potkii.

Mielestäni KAIKKI muut keinot pitää kokeilla ennen lääkitystä. Monissa "kehollisissa" sairauksissa voidaan antaa lääkitys vasta kun on lopettanut tupakoinnin, laihduttanut, lopettanut viinanjuonnin jne. ja tehnyt näin kaikkensa ettei PAHENNA tilannetta entisestään.

Itsellä näkökulmia vahvistaa hoitotyön opiskelu - ajattelu ei lähde vain maatiaiselta fiilispohjalta. Omaan filosofiaani kuuluu saumattomasti ihmisen käsittäminen herkkänä kokonaisuutena ja mitä tahansa hoitotyön osa-aluetta käsitelläänkin, liittyy mielen tasapaino siihen.

Jokainen minkä tahansa diagnoosin saanut ihminen varmasti on eri mieltä - kuka nyt omaa toimintaansa kyseenalaistaisi?

Anonyymi kirjoitti...

Nåjaa. Paljon voi tehdä masennusta välttääkseen, mutta en lähtisi väittämään depression olevan kiinni ruumiillisesta hyvinvoinnistakaan. Eikä se aina ole sidoksissa tupakointiin, viinanjuontiin, punaisen lihan syöntiin tai muuhun enemmän tai vähemmän epäterveelliseen asiaankaan. Mun mielestä on yksisilmäistä ja vähättelevää leimata masennusta sairastavat ihmiset laiskoiksi ja epäpäteviksi huolehtimaan omista asioistaan.

Tiedän, ettei sun tarkoitus ollut leimata _kaikkia_ masennuksesta kärsiviä, mutta ajoittain siltä vaikutti - siksi siis tämä kommentti. Itse olen käynyt läpi lievän masennusjakson, josta pääsin terapian avulla ylös. Ystäväni hiljattain diagnosoitu keskivaikea masennus sen sijaan jätettiin täydellisesti hoitamatta: hän sai lääkereseptin ja kehoituksen soittaa kahden viikon päästä uudelleen "jos hommat ei onnistu". Ei puhettakaan lähetteestä terapiaan saati muusta vastaavasta ensisijaisesta hoidosta. Tilanne on kuitenkin hyvin hankala, töissä ei jaksa eikä ruoka pysy sisällä. Saikkuakaan ei irronnut, sillä "töissäkäynti pitää rytmin yllä". Juuri tuo työ on suurin yksittäinen syy pahoinvointiin, mutta tämä ei jostain syystä kiinnostanut hoitohenkilökuntaa.

Ja niin - ystäväni käy säännöllisesti useita kertoja viikossa pitkillä lenkeillä, tupakoi erittäin satunnaisesti ja juo äärimmäisen vähän. Hän tietää että viina on kaikista huonoin masennuslääke ikinä.

Ehkä sitä mätää on joskus jossain muuallakin kuin potilaassa itsessään...

/eve

Hanna P. kirjoitti...

Se, että välttää HUONOJA asioita, ei tarkoita vielä sitä, että pyrkisi pitämään itsestään hyvää huolta tekemällä HYVIÄ asioita. ;) Eli jos ei polta tupakkaa ja juo viinaa, niin senkin jälkeen voi olla mm. hankkimatta tai ylläpitämättä sellaisia hyviä asioita, kuten kivoja harrastuksia ja sosiaalista turvaverkkoa, jotka tukee sitä henkistä tasapainoa. Ja, se että vaatii itseltään jatkuvasti liikaa, on monen opiskelijan "perisynti", joka kostautuu mielenterveysongelmilla. Se ei ole mistään muusta kuin itsestä kiinni jos ei osaa ajoissa löysätä.

Se, että on perfektioni, ei todellakaan tarkoita että on laiska tai tyhmä, vaan ehkä sitä, että ei osaa kuunnella itseään ja arvioida realistisesti omaa jaksamista. Siis masentunut ihminen voi olla juurikin tällainen superihminen, jossa ei ole kyse lainkaan mistään läskiperseisyydestä. Vaan päinvastoin!

Nimenomaan kritisoin sitä, että miten masennusta hoidetaan usein pelkästään lääkkeillä ilman että tarjotaan terapiaa. Yksi ystävä vasta sai jotain mielialalääkkeitä ja terapiasta ei edes keskusteltu. Hän lähti lääkäriin hakemaan tietoa jostain vertaistukiryhmistä (joita ei ollut) ja palasi reseptin ja ilmaisen kahden viikon päivystyspakkauksen kanssa... Ihminen itse ei koe itseään sairaaksi ja haluaa KESKUSTELUAPUA, mutta hänelle diagnosoidaan häiriö ja siihen löytyvä lääkitys. Ja todellista asian käsittelyapua ei tarjota! GRRH!

Anonyymi kirjoitti...

Nykyään määrätään aika helposti pillereitä jokaiseen vähänkään masennusta muistuttavaan asiaan, ja onhan se tyhmää. Mutta se ei vielä tee (oikeasta) masennuksesta "sisältäpäin" aiheutettua olotilaa. Oikea masennus on oikeasti sairaus, eikä ole välttämättä vältettävissä terveellisillä elämäntavoilla, tai positiivisella elämänasenteella. On esimerkiksi tapauksisa missä ihminen on saattanut sairastua masennukseen lyötyään päänsä, tai lääkkeiden sivuvaikutuksena. Tietysti hyvä peruskunto (henkinen ja fyysinen) auttaa toipumisessa niinkuin missä tahansa taudissa / vikatilassa, mutta ei välttämättä estä mitään.

OIkeastaan ihmisille pitäisi paremmin saada perille, että masennus on oikeastikin sairaus ja siihen pitää uskaltaa hakea kliinistä apua, eikä toivoa että se menee ohi kunhan ehtii harrastaa enemmän liikuntaa ja syö vitamiineja.

Tämä siis erotuksena ahdistukseen, jota varmaan kaikki joskus kohtaavat jossain vaiheessa stressikäyrää ja johon voi varmasti vaikuttaa, jos ei muuten, niin ainakin elämällä rennommin ;) Mutta sekin on yksilöllistä, jotkut ahdistuvat helpommin ja intensiivisemmin kun toiset.

/ Jyrki

Hanna P. kirjoitti...

KUKAAN tuntemistani mielialalääkityksellä olleista tutuistani EI ole lyönyt päätään tai saanut masennusta muun lääkityksen sivuvaikutuksena.

Masennuksen diagnosoinnissa ei selvitetä esim. asiakkaan välittäjäaineenvaihduntaa millään tutkimuksilla, vaan diagnoosi tehdään ns. fiilispohjalta. Useilla yleislääkäreillä ei mielestäni ole riittävää pätevyyttä ja he antavat liian helposti reseptejä ilman kunnollista anamneesia. Ja usein ilman MITÄÄN elämäntapaohjausta.

Lääkkeet kouraan ja pihalle. Jee jee.

Se on aivan totta, että hyvä fyysinen ja psyykkinen perusterveys ehkäisee sairastumista. On tutkittu, että masentuneet sairastavat enemmän fyysisiä sairauksia (flunssia jne.) ja toisin päin, monet masentuvat esim. pitkällä sairaalahoitojaksolla (no kas kummaa).

Mielestäni elämäntapahoito on aliarvostettua, se on masennuksen hoidossa ja ehkäisyssä yhtä tärkeää kuin esim. diabeteksen 2-tyypissä. Molemmissa ihminen voi itse poistaa riskitekijöitä tai vaihtoehtoisesti edesauttaa elintavoillaan sairastumista. Samalla tavalla ihminen voi itse vaikuttaa paranemisen ennusteeseen.

Anonyymi kirjoitti...

http://en.wikipedia.org/wiki/Clinical_depression

Löytyy aika kattavasti tietoa aiheesta myös lähteineen. En ollut siis sitä mieltä, että masennukseen pitäisi määrätä lääkkeitä, vaan olen samaa mieltä siitä, että lääkkeillä ei (ainakaan vielä) osata parantaa mielisairauksia. Olen myös samaa mieltä siitä, että elämäntavoilla on varmasti merkitystä (vaikkakaan ei ratkaisevaa) sairastuttaessa ja parannuttaessa kliinisesta masennuksesta, ihan niinkun missä tahansa muissakin kehon häiriötiloissa syövästä flunssaan.

Eri asia sitten ovatko lääkärit päteviä diagnosoimaan ja parantamaan (siis muutenkin kuin lääkkeillä). Kyllä sitä on kuullut kaikenlaisia virhediagnoositarinoita muistakin kun mielenterveyteen liittyvistä asioista. Mutta pitää ajatella positiivisesti :) Jospa suurin osa pikkuhiljaa ainakin oppisi ymmärtämään paremmin myös mielen sairauksia.

Yksi mielenkiintoinen asia masennuksessa on sairauden ja mielialan suora yhteys. Masentunut ihminen on surullinen, mutta onko se syy vai seuraus? Masentuuko ihminen, kun on surullinen, vai tuleeko ihminen surulliseksi, kun on sairastunut masennukseen? Kumpi tulee ensin, muna vai kana?

Noo. Vähän levisi asia. Pointti oli, että on vinha ero kliinisen masennuksen ja ahdistuksen välillä. Masennus on sairaus, ahdistus ei.

/ Jyrki