Johanna Pakonen: Niin Kiire Rakkauteen

Oot valokuvan tarkkana mielessäni, kun
mä muistan hymyn sen, muistan joka sanan sun.
Jäit unieni hiekkateille hiljaa kulkemaan.

Mä vaikka koitan kääntyä kannoiltasi pois,
ja elää niin kuin ei sua olemassa ois,
en haaveistani onnistu sua silti sulkemaan.

Niin kiire rakkauteen, mut väärään suuntaan
meen, ja kaipuu katuani reunustaa.
Niin kiire rakkauteen taas iskee uudelleen,
ja sydän Sinulta ei rauhaa saa.
Syvää lämmintä purppuraa on
veri, joka sykkii se kuumissaan.
Niin kiire rakkauteen taas iskee uudelleen,
ja sydän sinulta ei rauhaa saa - kai milloinkaan.

Kun eroamme, pyyhkäisen pois mun kyyneleet
kuin pisarat ois vain poskilleni sataneet,
ja hymyilen kuin tuska tää ei sattuis ollenkaan.

Käyn kotiin ihmisvirrassa sydän takoen.
Mä mitä vielä pelkään ja mitä pakenen
ja mitä, jos nyt käännyn, lähden jälkees juoksemaan.

Niin kiire rakkauteen, mut väärään suuntaan
meen, ja kaipuu katuani reunustaa.
Niin kiire rakkauteen taas iskee uudelleen,
ja sydän sinulta ei rauhaa saa.
Syvää lämmintä purppuraa on
veri, joka sykkii se kuumissaan.
Niin kiire rakkauteen taas iskee uudelleen,
ja sydän sinulta ei rauhaa saa - kai milloinkaan.

Hey, thanks, dad.