Tulihan se sieltä, se ihmisen tyhmyys, josta näin painajaisia. Kamala riita. Hädissäni menin ja löin avokämmenellä, mutta se oli enemmän kuin tarkoitin sen olevan, se oli raja, jonka ylittämisestä rankaistaan kovimman mukaan.
Minä olen säälittävä. En voi selittää mitään edes niillä kahdella lasillisella mietoa viiniä. Olen heikko ja paska ja tyhmä ihminen, niin kuin väitän kaikkien olevan heikoimpina, paskimpina ja tyhmimpinä hetkikään.
Minä olen vain ihminen.
Olen puolikuollut. Hengittäminen on raskasta. Tätäkö on rakkaus? Tämä vaaleanpunainen ei pue.
En mitään muuta tahtoisi, kuin saada ja antaa anteeksi. Päästä syliin nukkumaan, maailman ihanimpaan syliin.
Olet sinäkin minua rääkännyt, ja minä kestän sen, koska tiedän, että se on aina vähemmän kuin se pumpuli, johon minut kiedot, kun nukun siinä sylissä, joka tuntuu maailman tutuimmalta.
Antoivat tällaisen luonteen, että jokainen minuutti on pieni elämä.
Joku muukin on kokeillut julkista anteeksipyyntöä. Minä kadun ja häpeän. Teen ihan mitä vain, ihan mitä vain, ja kun en tiedä mitä tehdä, teen kaikkea mitä mieleen tulee, saadakseni takaisin syliini rakkaani, jota ilman minulla ei ole mitään.
Kun tuntee, niin tietää olevansa elossa, ja kun pelkää menettävänsä, tajuaa oikean arvon. Se on kieroa ja ironista ja maailman laki.
lauantaina, maaliskuuta 10, 2007
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Sulla on tämän blogin (vähän) perusteella maailman paras asenne elämään. Toivottavasti riitas selviää nopeaa.
Kiitos. Tuo kommentti merkitsee paljon ja lämmittää etenkin tällä hetkellä, kun tunnen oloni äärimmäisen tyhmäksi ja epätoivoiseksi. Kiitos.
"Jo huomenna on paremmin, siis jaksa siihen asti ja rakkaudesta puhu hiljaa, puhu varovasti."
Tsemiä! :)
Lähetä kommentti