Blööh.

This too shall pass.

Nyt olen ihan väsytetty. 46 tuntia työharjoittelua tällä viikolla. Niin ja tietenkin reipasta jumppailua neljänä päivänä. Niin ja samalla tosiaan on tullut tuo asunnonvaihtoasia. Reipas tyttö! Nyt on semmoinen olo, että rentoutuisin itkemällä, jos Cipralex ei tasaisi perhana sieltä päästä niin, ettei lähde edes repimällä.

Sen sijaan, että puhaltaisin pillillä myrskyä vesilasiin, rauhoitan ja otan vähän omaa aikaa tässä näin huokaisten syvään ja olen hetken ylpeä itsestäni ja kytyisistä saavutuksistani, joiden takia olen nyt uupunut ja millimetrin lähempänä tavoitetta, jonka saavuttaminen ei tule tuntumaan kuitenkaan miltään.

Itseironia ja sarkasmi samassa sopassa tekevät keitosta kuninkaallisen.

Sen sijaan, että kiusaisin itseäni, tiedostan, että olen väsynyt ja kaipaan lepoa. Siis unta. Nukkumista. Ei mitään hermolomaa kaikesta, vaan ihan kunnon lähes-rajoittamattomat yöunet.

Stressi on sitä, että elimistö luulee kaiken olevan hätätilannetta. Kaikki on nyt kuules ihan hyvin, laske ne hartiat alas ja rentoudu. Hengitä. Rentouta kaikki ne lihakset, joita et edes huomaa kiristäväsi koko ajan. Älä pure takahampaita yhteen, älä naputa levottomasti, älä heiluttele jalkoja, nyt kaikki kiihtymys ja jännite pois.

Älä keksi syitä olla onneton, epävarma, peloissasi, katuva, syyllinen tai huono. Sinä olet ihan loistava, juuri tuollaisena kuin olet, hassu.

Ajattele hymyä, naurua. Tämä ei ole harjoitus, tämä on tosielämää, jokainen hetki on once in a lifetime situation. Ei tämä ole niin vakavaa. Ketä varten tässä pörhistellään? Tähän ei ole minkäänlaista käsikirjaa, tämän saa mennä läpi ihan miten itse haluaa. Sinä olet itse kirjoittanut omat sääntösi, joiden mukaan keräät pisteitä ja luulet raukka vielä, että jotakuta muuta kiinnostaa sinun henkilökohtainen räpiköintisi.

Ota nyt hei ihan relasti, jooko.