Tässäpä tähellisimmät

Koska kuudessa viikossa pitäisi saada 228 tuntia työharjoittelua suoritettua ja vappu sattuu hauskasti kohdalle, huominen toimii harjoittelupäivänä, kun kriisikeskuksella järjestetään mielenterveyden ensiapukoulutus. Väsyttää, ja huomenna pitää lähteä törkiän aikaisin bussilla, koska lauantaina ysitoistanen kulkee tunnin välein. Väsyttää, mutta ei harmita. Jostain on löytynyt tällainen siunattu hindulehmän raukeus. Ei töki mikään kylkiluiden väliin, vaikka kyllähän sitä asiasta jos toisestakin voisi mielipahaa kehittää.

Se, että pystyn puhumaan minut hyväksyvien ihmisten kanssa hankalista asioista, ja se, että olen muutenkin ympäröity niin lämpimillä ihmisillä, että se hämmentää minua, auttaa kestämään kaikenlaista epävarmuutta. Maailma on hyvä ja ihmiset ovat hyviä.

Työharjoittelussa kohtaan ihmisiä, jotka ovat kohdanneet väkivaltaa, menetyksiä ja kaikkea epäreilua ja sietämätöntä, mitä he eivät ole itse mitenkään ansainneet. Silti toivo ja usko selviämiseen on vahva. Sydämessä velmuaa liikuttava lajitoveruus. Tajuan olleeni itse jästipää, kun en hakenut apua aikaisemmin kun sitä olisin kipeimmin tarvinut. Kuitenkin olen ylpeä, että hain ja myös sain apua lopulta. Näen entisen itseni uupuneissa superihmisissä, jotka vaativat itseltään liikoja. Yllättävän usein ongelma muodostuu siitä, että yrittää liikaa ja puskee itsensä hengiltä, ei siitä, että on liian laiska ja saamaton.

Huomaan oman talutushihnan roikkuvan löysällä. Milloin se tapahtui, että huomasin, ettei omaa naamaa kannata painaa lammikkoon?

"Jee jee, hyvä meininki"-ajatuksen ydin on se, että pidän itseäni jonkinlaisena oman elämäni koekaniinina. Toimiiko positiivinen ajattelu? Voiko ihminen vaikuttaa omaan onnellisuuteensa? Bussilukemistossa on kääntynyt sivu kerrallaan Keijo Tahkokallion kirja "Ajattele myönteisesti - avaimia muutokseen". Jonkinlaisen mielenrauhan ja tasapainon saavuttaminen vaatii työtä, mutta ei mahdottomasti.

Vai onko tämä sattumaa tämä mukava tila, jossa pienet asiat eivät ärsytä? Kun ihminen - tai ympäristö - rääkkää ihmistä liikaa, siitä tulee väsynyt ja kärttyinen ja silloinpa ei tarvitse olla isokaan asia, joka saa päreet kärähtämään. Nyt luotto elämään pelaa ja asiat ovat jotenkin kummasti oikeassa mittakaavassa. Olen kuin hörähtelevä maalaispolle kesälaitumella - kärpäset saavat pyöriä korvanjuuressa ja paarmat pistellä paksua nahkaa, minä se rouskutan menemään ja naatiskelen elämästä.

Tunne siitä, että saa itse päättää, antaa hurmaavan vapauden. Niin yksinkertaista se on, kun antaa itselleen luvan olla oma itsensä ihan häpiämättä.