Naisen unelmia (vereslihaista tunnenarkkausta larpissa MacNolten aika III)

Alexandra oli rakastunut kaikella 15-vuotiaan tytön tunnekapasiteetillaan (joka oli siis valtava) Seroon, tuohon selittämättömän ihanaan mieheen, jonka oli tavannut vain kerran muutama kuukausi sitten. Mutta ensi rakkaus, rakkautta ensi silmäyksellä. Se oli täydellistä. Hän odotti uutta tapaamista kuin kuuta nousevaa, ja tuo kuu oli hänen silmissään joka ainoalla räpäyksellä, ja sydämessään joka ainoa hetki, työntäen pois kaikki turhanpäiväisyydet.

Millään muulla ei olisi väliä, hän halusi vain nauttia Seron hymystä, kuulla hänen sanansa, vain olla hänen lähellään.

Heimo kuuli, että Seron jengi oli kärsinyt miestappioita kahakassa, ja lähti apuun. Alexandra matkasi pala kurkussa toivoen, ettei vainaja olisi hänen rakkaansa. Olisihan epäreilua menettää joku, johon ei ole saanut edes tutustua, ja jolle ei ole voinut kertoa tunteistaan. Olisi järisyttävä vääryys, että hänen odotuksensa palkittaisiin sellaisella rangaistuksella.

Kun he pääsivät perille, Alexandran sydän värähti ilosta hänen tunnistaessaan pöydässä istuvan miehen. Hän ei tiennyt mitä tehdä, miten lähestyä tuota hurmaavaa muukalaista! Ja kun Sero tuli puhumaan hänelle, Alexandra oli kuin vaivaisesti muistaisi miehen edelliseltä tapaamiselta, ollakseen viileämpi, ollakseen vahvempi kuin mitä heikot polvensa todistivat. Ja mies puhui, mutta sanat soljuivat Alexandran läpi vailla merkitystä, sillä hänen ajatuksensa olivat jo muualla, mutta kuitenkin jossain missä myös Sero oli, ja hän, ja he yhdessä.

Hän mietti, kuinka voisi lähestyä miestä, painaisiko vain tämän seinää vasten ja suutelisi niin, että tämä takuulla tietäisi hänen tunteensa, ilman sanaakaan selityksiä. Alexandra pyörrytti itseään kuvitelmilla, miten Sero hänelle vastaisi, ilman sanaakaan. Mutta Sero oli koko ajan ympäröity eikä jäänyt hetkeksikään yksin. Eikä Alexandra olisi uskaltanut tehdä mitään. Se neuvottomuuden tuska, Alexandra ei saanut ajatuksiaan kasaan. Hän haaveili voittavansa miehen sydämen, mutta pelko häviämisestä lamaannutti hänet. Hetki hetkeltä hänen tunteensa kävivät yhä pakottavimmiksi.

Eipä aikaakaan, kun heimonpetturiksi paljastunut entinen ystävä Megan, joka nyt pyysi rauhaa, tuli kertomaan löytäneensä miehen, jonka luo jäädä - ja tuo mies oli juuri Alexandran lemmitty, eikä ystävällä ollut lainkaan aavistusta Alexandran tunteista samaa miestä kohtaan. Alexandra ei ollut uskoa korviaan - tämä oli liian kamalaa ollakseen totta.

Sydänveret kiehuen Alexandra kiusasi itseään ja kysyi Meganilta, kuinka mies oli rakkauttaan tunnustanut. Alexandra oli varma, että hän kuolisi siihen paikkaan ihan vain siksi, että olemassaoleminen kävi täysin sietämättömäksi. Eikä Megan edes rakastanut Seroa, ja se sai Alexandran voimaan pahoin, sillä hänen sydämensä oli Seron kokonaan, varauksettomasti, hän pystyi antamaan kaiken, kun Megan ei edes tiennyt mitä rakkaus on.

Se pettymys ja tunteiden myllytys! Ja kuinka tyhmä Alexandra olikaan ollut kuvitellessaan, että Sero olisi koko ajan tuntenut samoin kuin hän! Kuinka monet yöt unissaan, päivät haaveissaan hän oli turhaan rakastanut tuota miestä, jonka hän nyt oli menettämässä saastaiselle petturille!

Ainoa ratkaisu kolmiodraamaan olisi Meganin kuolema. Mieluummin ennemmin kuin myöhemmin.

Alexandra sepitti heimotoverilleen ja ystävälleen Miltonille tarinan, että Megan olisi murhannut Miltonin siskon, saadakseen veljen tappamaan Meganin kostoksi murhasta. Mitä muuta oli tehtävissä? Hän olisi voinut itsekin riistää Meganin hengen, mutta pakotti itsensä odottamaan ratkaisua, vaikka odottaminen tuntui tappavan hänet hitaasti sisältäpäin.

Alexandran olo oli kestämätön. Hän oli kokenut jo niin paljon menetyksiä, ja luullut ettei hänen elämänsä voisi enää pahemmaksi mennä, mutta nyt hän tunsi vajoavansa aina vain alemmas pohjattomaan kuiluun. Hän yritti lievittää oloaan huumaavin yrtein, mutta mikään ei tuntunut auttavan, eikä pahaa oloa vienyt kokonaan pois edes itsensä viiltäminen, vaikka se ihan vähän helpottikin ja siirsi kivun sydämestä ihoon. Hän itki ja kärsi poissa toisten silmistä, kätkeäkseen tuskansa muulta heimolta. Ei kukaan ymmärtäisi. Kukaan ei pystyisi auttamaan häntä. Hän oli ansassa. Mikä vain, mikä olisi vienyt hänet pois tuosta helvetistä, olisi kelvannut!

Jossakin vaiheessa muut tapahtumat aiheuttivat sen, että rakennusta alettiin evakuoida. Alexandra tahtoi jäädä, tapahtui mitä hyvänsä. Hän piiloutui ja toivoi, ettei kukaan löytäisi. Hän toivoi koko paikan räjähtävän tai täyttyvän kuolettavalla myrkkykaasulla. Joku puhui, että osa ihmisistä olisi vain seonnut. Alexandra tahtoikin menettää järkensä tai henkensä, ettei tarvitsisi enää kärsiä. Se olisi hänen kurjan matkansa armollinen loppu. Sero ei rakastaisi häntä, hänellä ei olisi syytä elää. Hän palaisi kaiken mukana, ja se olisi kaunis viimeinen rivi hänen synkälle tarinalleen.

Heimolaiset löysivät Alexandran käpertyneenä nurkasta ja olisivat vieneet hänet väkisin mukaansa, turvaan. Alexandra piteli ladatun pistoolin piippua leukaansa vasten valmiina lopettamaan kärsimyksensä. Heimolaiset repivät häntä eivätkä pimeässä nähneet kuinka Alexandra oli valmis tekemään ratkaisunsa hengestään. Viime hetkellä hän kuuli Miltonin pelastava sanat: "kun olet lähtenyt, menen ja tapan Meganin". Nuo sanat riittivät saamaan Alexandran liikkeelle ja pelastivat hänen henkensä.

Megan sai loppunsa luodista, kun Alexandran sepittämä tarina puri ja Milton kosti siskonsa kuoleman, vaikkakin syyttömälle. Tässä vaiheessa Alexandra oli jo päässyt ulos talosta. Kun hän näki Miltonin juoksevan muiden mukana, hän epäili oliko Megan sittenkään saanut ansionsa mukaan vai oliko Milton vain paennut virran mukana. Muun heimon hävitessä paikalta Alexandra kääntyi takaisin ja lähti juoksemaan kohti rakennusta. Hän itse tekisi sen, mikä oli jäänyt tekemättä. Jos riittävä hulluus saisi hänet valtaansa, hän voisi selvittää tunteensa Serolle ja vain toivoa jonkinlaista vastakaikua. Sitten hän olisi tehnyt kaikkensa.

Peli päättyi.