Kirjoitan nämä ajatukset hetkenä, jona nämä tuntuvat todelta.

Epävarmuuden sietäminen on asia, jota voi opetella. Ettei tiedä ihan tarkkaan mihin on menossa ja onko tämä nyt varmasti hyvä näin ja olenko tehnyt oikeita valintoja. Jossittelu on helppoa ja vaarallista. En osaa edes kuvitella millaista olisi olla ihminen, joka tekee valintansa vähemmällä harkinnalla kuin minä, joka pähkäilee asioita tuskallisen kauan, vaikka muut jo näkevät ratkaisun päivänselvästi. Siltikin joskus mietin, mitä jos olisin tehnyt toisin. Onneksi olen jonkin verran kohtalouskoinen ja ajattelen, että asiat asettuvat uomiinsa.

Ajattelen, tämä on tarinani ja näin se menee, tarkoituksenmukaisesti.

Syntymästä alkanut moukantuurini jatkuu: tulin hyväksytyksi terveydenhoitotyön suuntautumisvaihtoehtoon. Pitää vielä viedä sekavat osa-aikatyötuntiselvitykset jumppaohjauksista opintotoimistoon ja katsoa menevätkö läpi ja onko opiskelupaikka sitten virallisesti plakkarissa. On mukavaa, kun on vaihtoehtoja, mitä miettiä valmistumisen jälkeen. Että voi olla kotona ja hoitaa vauvaa ja tehdä lisää, tai opiskella tai tehdä töitä tai ihan mitä vain.

Ja ihan mitä vain! Ainakin haaveilen maratoonin juoksemista tai oikeastaan sitä varten treenaamisesta sitten kun olen taas yksin kropassani. Ja simona pumppia ja combattia ja kuka tietää jos joku kolmaskin laji vielä repertuaariin. Ja sitten kun on töitä, ja voi säästää ja haaveilla reissaamisesta, että saa puhua lisää englantia. Ja omasta hevosesta, oih, se on semmoinen haave, josta en ole luopunut ikuna. Sitä ennen vielä äkkiämpää pääsen ylipäätään takaisin hevosen selkään. Ja jotain kamppailulajia vielä kun saisi harrastaa ja... voi se olla että olen seuraavat vuodet raskaana enkä saa ottaa potkuja vastaan enkä nostaa sykettä enkä pomputtaa itseäni hepan selässä, että kattoo sitten kolmikymppisenä.

Huom: erittäin oleellista on huomata ero haaveilun ja sitku-elämisen välillä.

Olen miettinyt useana päivänä, miksi ei-biologinen sisarukseni (jotkut tai kaikki tietävät kuka on Bro) on sulkenut minut täysin elämästään. Se on lähestulkoon väkivaltaista eikä asiasta voi neuvotella tai vaatia selvitystä tai oikaisupyyntöä. Hän on minulla perusolemukseltaan hyvien ja rakkaiden listassa. Minä olen ilmeisesti päätynyt samaan listaan kuin hänen alttarille jättämänsä menneisyys ja muu, mitä ei vain muistella. Ihmiset voivat elää niin eri tavoin. Se tuntuu siltä, kuin ihminen olisi vain nykyhetkensä. Tai ehkä kuulun menneisyyteen, jota ei kielletä, mutta tyhjiöpakataan hengiltä. Ehkä olen vain katkera, kun minulle ei anneta mitään arvoa. Niin, "kaiken sen jälkeen".

Ja kyllä minä sen kestän. En edes pidä häntä tunnevammaisena tai luonnevikaisena. Enkä itseänikään, sehän olisi toinen ihan pätevä vaihtoehto. Miksi minä en osaa sitten sanoa, "olkoon, paskapää"? No miks, no siks, kun ei se sovi tähän luonteeseen.

Itseään voi rakastaa pyyteettömästi, niin ettei aseta mitään vaatimuksia, vaan lupaa itseään helliä myötä- ja vastamäessä. Vähän niin kuin parisuhdeoppaissa, "mieti missä häneen rakastuit". Saahan sitä välillä todella miettiä. Itselleen voi rakentaa perusturvallisuuden tunnetta. Että pahinkaan, mitä voi tapahtua, ei ole kovin paha. Otamme aika usein elämän kohtuuttoman vakavasti.

Kaikki aika, jonka jättää käyttämättä muiden ihmeellisen käytöksen arvosteluun, säästyy johonkin rakentavaan. Kieltämättä sorrun aika ajoin pyörittelemään päätäni joidenkin kanssaihmisten toilailujen takia, mutta silloin on vain hyvä miettiä, että mikähän se sitten on se oikea tapa elää ja tie valaistumiseen, oi tietäjä. Mihin tällä pyritään?

Usko: paitsi että asiat aina loppujen lopuksi järjestyvät, sinä olet se henkilö, joka ne pystyy järjestymään. Minä pystyn tekemään opinnäytetyön valmiiksi ja pääsen eroon näistä nyt jo kertyneistä raskauskiloista. Helposti!

Istun Tillitien pariskunnan luona keittiön pöydässä läppärin ääressä, emäntä kirjoittaa osoitteita hääkutsujen kirjekuoriin (olen välillä aika iloinen siitä ja etenkin mieheni puolesta, että menimme naimisiin tooodella vaivattomasti, vaikka onhan kaikessa häähössötyksessä oma viehätyksensä). Taas tällainen mukava hetki tiistai-illassa. Äijät pelaa NHL:ää. Henkinen vireyteni Berocca tablettimuodossa tunkee happamina henkäyksinä ylös ruokatorvesta. Muuten hetki on virheetön.

Ollaan yritetty aviomiehen kanssa pitää minut liikkeessä kasvavan mahani kanssa. Toissapäivänä käytiin tunnin kävelylenkki Kisakankaalla, niin kuin tänäänkin. Ylämäessä syke nousi ja sai puuskuttaa. Eilen pyöräiltiin äidinäidin luo ja takaisin eli yhteensä reipas parikymmentä kilometriä. Jos huomenna sää sallii, on luvassa taijia. Tahtois kovasti vesijumppaa, joogaa, pilatesta, kaikkea ihanaa mitä ei tietenkään ole missään tarjolla tosta noin vaan. Vesijumppaakin on vain Raatissa ja sielläkin vähän. Pitänee vain kävellä ja kävellä ja hohhoijakkaa kun se vain sattuu olemaan niin tasaisen tylsää, etenkin näillä säillä ja näissä maisemissa.

Olen nukkunut käsittämättömän hyvin ja käsittämättömän pitkiä yöunia. Ei ole mitään hyvää syytä herätä aikaisin, kun sääkin on harmaa ja kolean kalsea. En kyllä odota yhtään elokuuta ja työharjoittelua ja epäinhimillisen aikaisia herätyksiä aamuvuoroon! Joo ja tähän nyt joku sanomaan, miten vauvan kanssa saa valvoa yöt läpeensä sun muuta, mutta on se nyt pikkasen eri asia kuin joku tyhjänpäiväinen, mutta ah niin viimeinen työharjoittelu.

Diibadaaba.
I have nothing to say but it's okay, good morning, good morning, good morning!