Tämän tekstin kirjoittamista mietin pitkään, koska en halua loukata ketään, mutta toisaalta tämä on henkilökohtainen blogini ja saan kirjoittaa ihan mistä haluan. Jos lukija tekee liian hätäisiä johtopäätöksiä, niin sovitaan nyt vaikka että se on hänen ongelmansa, ei minun. Tämä on blogini vastaisesti niitä aiheita, joissa positiivinen ajattelu ei aina riitä.
Olen ollut jo pitkään varhaiskeski-ikäinen.
Minä olen 23-vuotias. Hyvällä mäihällä valmistun sairaanhoitajaksi keväällä 2008. Siinä vaiheessa haluaisin olla hyvällä vauhdilla perustamassa perhettä. Se, että tekisin valmistumisen jälkeen pari lasta, ei tarkoita mitään jämähtämistä - kyllähän perheen kanssa voi muuttaa vaikka ulkomaille, mistä haaveilenkin. Haluaisin nähdä itseni jatko-opiskelemassa terveystieteiden maisteriksi tai perustamassa omaa yritystä. En halua kuitenkaan uran ja maailmanmatkailun jälkeen huomata, että oho, ei tää sitten saanutkaan koskaan lapsia. Olen sukurakas ihminen ja haluan nähdä itseni osana tiettyä jatkumoa.
Kaksi vuotta sitten kesällä ihastuin poikaan, jolla oli kevari ja päässä itämaista filosofiaa. Myöhemmin kevari myytiin ja paljastui, että filosofiat eivät olleetkaan painuneet kovin syvälle selkäytimeen. Vanhemmilla oli hieno talo, ja toivoin että olisin voinut päästä perheeseen tyttäreksi, jota he eivät koskaan saaneet. Bullshit. Tuntuu, että minusta ei juurikaan edes pidetä. He eivät pyydä meitä syömään tai tekemään mitään muutakaan yhdessä. Ja koiraa ei saa viedä heidän taloonsa.
Joskus tuntuu, että tällä menolla suunnitelmani eivät toteudu. En halua olla ikiteini. Haluan että suhde ja elämä jollakin tasolla "etenevät". Onko tämä liian suorituslähtöistä tai tunteentonta puhetta? Tuntuu vain että tässä suhteessa on kaksi ihmistä, joista toinen tietää mitä haluaa ja toinen ei. Minä odotin kihloja kahden vuoden seurustelun vuosipäivänä - turhaan. Haluanko liian paljon liian nopeasti? Sitoutumisen taso on avoliitto, mikä käytännössä tarkoittaa, että suhde helposti valahtaa välinpitämättömälle kämppis-asteelle ja toisaalta siitä ei pääse irti, koska kumpikaan ei muista kumpi osti ne siniset lakanat ja muutenkin olisi liikaa järjestelykysymyksiä.
Viime keväänä minulla oli jo kämppis valmiina. Mutta olen kyllästynyt etsimään parempaa jota ei ole olemassa, kyllästynyt pettymään ja kyllästynyt antamaan periksi. Pitkien suhteiden takana ei voi olla mikään muu kuin kärsivällisyys, koska ei toisen ihmisen kanssa eläminen ole koskaan helppoa. Vanhempani ovat olleet yhdessä rippileiriltä asti. Voin sanoa, että heillä on ollut sellaisia ongelmia, joista minä en välttämättä olisi selviynyt. Kunnioitan heitä ja haluan itse omaksua samat sitkeät ongelmanratkaisumallit. Periksi ei anneta!
Loppujen lopuksi tässä käy että minä saan mitä haluan, koska olen ovela paskiainen ja saan kyllä miehen uskomaan, että hän haluaa samaa kuin minä. Mutta kun minä en sitäkään oikein halua. Eikö joku voisi olla vain täydellinen ja haluta samoja asioita kuin minä?
Eihän kumppania valita sen perusteella, että halutaan samanlainen koti, auto ja samanverran lapsia? Entä jos toinen on muuten aivan ihana, mutta tulevaisuuden suunnitelmat eivät vain natsaa yhteen? Mutta ihmisen mielihän muuttuu... tulevaisuutta on mahdotonta ennustaa. Ehkä minä parin vuoden päästä en haluakaan niitä lapsia, vaan haluan muuttaa Intiaan tekemään vapaaehtoistyötä.
On todella vaikeaa löytää tupakoimatonta, eläinrakasta, alkoholia ei-humalahakuisesti käyttävää, liikunnallista miestä, joka tajuaa että minun ruokani pitää olla lisäaineetonta, luomua ja reilua kauppaa. Näin esimerkkinä. Ja se luonne. On mahdotonta löytää miestä, joka pärjäisi minun kanssani. Riittääkö siis mies, joka täyttää kaikki ensimmäisen kohdan vaatimukset ja kutakuinkin selviää hengissä kanssani?
Olen aika väsynyt häviämään ykkössijan han moo dolle. Itse en tajua lajista mitään ja se vaikuttaa ihan pelleilyltä sen perusteella mitä olen kuullut ja lukenut (olen itse harrastanut joskus pari vuotta hokutoryu jujutsua ja se on mielestäni tietenkin järkevin laji mitä on). Välillä tulee juttuja "lähden Norjaan perustamaan HMD-seuraa ". Selevä! En pysty käsittämään mikä han moo dossa on niin hienoa, en ymmärrä mitä "pehmeät lihakset" tai "rauhallinen sydän" tarkoittavat. Eivät ne nähtävästikään ihmisestä tee yli-inhimillisen nopeaa ja notkeaa tai luonteeltaan viisaampaa. Tuntuu että laji on enimmäkseen aivopesua eikä taistelulajina mitään kovin uskottavaa. Parikymppisille mustia vöitä? Minä en pysty suhtautumaan vakavasti avopuolisoni suureen intohimoon, ja se jos mikä aiheuttaa oudon tilanteen.
Minulle harrastukset ovat vaihtokelpoisia. Voisin minä päivänä hyvänsä vaihtaa bodypumpin kuntonyrkkeilyyn (tms.), koska se on minulle vain tapa rentoutua ja ylläpitää kuntoa. Se ei ole elämäntapa. Yritän rakentaa liikunnallista elämäntapaa, mutta en ole fanaattinen vaikka siltä ehkä näyttääkin. Olen löytänyt itselleni sopivia liikuntamuotoja, mutta haluan pitää mieleni avoimena ja kokeilla uusiakin juttuja. Voisin lopettaa larppaamisen jos olosuhteet sitä vaatisivat. En voisi koskaan seurustella ihmisen kanssa, joka on kovin omistautunut yhdelle asialle. Jos se asia kaatuu syystä tai toisesta, ihminen hajoaa. Enkä kestäisi sitä, että olisin jollekin vähäpätöisempi asia kuin joku harrastus. Minä haluan olla maailman tärkein ihminen ja elämänkumppani.
Jos on totta, että kaikki miehet ovat sitoutumiskyvyttömiä ja lapsellisia, niin hyvä. Jos kenenkään miehen kanssa ei oikeasti pysty keskustelemaan syvällisiä, niin hyvä. Mutta jos on olemassa mahdollisuus, että on toisin...?
Pidän itseni kiireisenä, niin en ehdi ajattelemaan näitä asioita. Jossain vaiheessa on tajuttava, että uljasta prinssiä ja valkoista heppaa ei ole.
Surkeaa tästä tekee se, että tietenkin minä olen meistä kahdesta ainoa, jolla on mitään ongelmia. Minä olen vaikea ja vaadin liikaa. Oikeasti minä haluan vain rakkautta ja huomiota ja vastakaikua ihmiseltä, joka suhtautuu kiinnostuneesti elämään.
Olisi ihanaa olla airhead, jolle riittää että saa seukata. Haluaisin minäkin söpöillä. Minä nimenomaan haluaisin söpöillä. Söpöily ja vakavat tulevaisuudenhaaveeni eivät missään nimessä poissulje toisiaan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
8 kommenttia:
Voin allekirjoittaa tästä kirjoituksesta lähes joka sanan. Samat fiilikset ne pyörii tässäkin päässä.
-Riffi
Pirunmoinen solmu. Umpikujat on just tuollaisia...
Ekana lääkkeenä puhumista, tokana lisää puhumista ja viimeisenä konstina sitten se mitä olet itsekin miettinyt, lähtisi tämä täti arpomaan. Ja minähän en mitään mistään tiedä, kuten on jo todettu.
Koita kestää,
/eve
hmm.. omat ajatukseni sitoutumisesta ja muusta omassa blogissani ovat täysi yhteensattuma eikä liity tähän tekstiin millään tavalla.
En ole seurustellut koskaan pitkään niin en osaa asiasta mitään sanoa. Ikävää se tietty on jos ei homma toimi, mutta en ole itsekään mitenkään henkisesti valmis perheen perustamiseen muutaman vuoden sisään.
Miesten yleistäminen samanlaisiksi on sama kun yleistäisi että kaikki jugurtit maistuis samalta.
kaikki ollaan erilaisia ja saadaan skiksimme eri jutuista. En miekään ole tod näk löytämässä semmoisista ihmistä jonka kanssa tulisin johonkin zen harmoniaan.
Oman onnen ja paikan ettiminen on tietty tärkeää ja tavoiteltavaa siinä missä moni muukin asia.
En halua neuvoa, mutta sanoinpa silti.
Hei Hani ja kiitos kun tsemppasit minua.
Minä en suoraan sanottuna usko että ne miehet vaihtamalla paranee. Taitaa olla niinkuin Zen Café laulaa, että "poikalapset varttuu puolet pidempään".
Ikävä kyllä tämä on pelkästään naisten maailma. Naiset tekevät suurimman osan aktiivisista päätöksistä tässä yhteiskunnassa. Milloin olet viimeeksi huomannut miehen tekevän jonkin ison ja rakentavan päätöksen? Ilman naista tavallinen heteromies asuu laatikossa kuin jyrsijä ja soittaa välillä äitille.
Tietenkään ei saisi olla liian suorituskeskeinen, mutta aina uudestaan ja uudestaan tuntuu siltä, etteivät miehet kerta kaikkiaan tee minkäänlaisia tulevaisuudensuunnitelmia tai ressaa/haaveile siitä mitä seuraavaksi voisi olla.
Paitsi tietenkin miehistä kunnianhimoa on olemassa semmoisissa kohdissa niinkuin tuo han-moo-doo tai ohjaajuus 8henkilökohtainen inhokkini).
Ohjaaja on aina suuri nero eikä osaa solmia kenngännauhojaan, mutta päässään ajattelee, että koska olen taiteilija, kannattaa nopeasti hyödyntää fanipillu ja pitää ne kengätpöydänalla, ettei naaras ehdi huomata, että nauhat on umpisolmussa.
Minun pitäisi päättää, että muutanko vuotisen päästä Helsinkiin ja menen täydennyskouluttautumaan Teakkiin vai palaanko kotiseudulle Ouluun ja rupean perhehtimään innokkaasti. Hesanreissulla se ei ole vaihtoehto ja siinä hommassa hurahtaa helposti sen kymmenen vuotta. Asiasta ei keskustella lainkaan meidän perheessä.
Anteeksi että olen negatiivinen, taitaa olla vain perusdebis.. mutta ajatukseni alllekirjoitan kuitenkin.
juu, oonhan mie vasta 16-vuotias tytönhupakko, mutta aattelin kuitenki tässä sanua, että paljon tukea ja halauksia sinne.
Tämän viime vuoden kokemuksien perusteella voin allekirjoittaa sen seikan, että kasvaako nuo ikinä aikuisiksi? on se prhana, kun on 5 vuotta ikäeroa ja silti tuntuu aina välillä että minä olen se vanhempi meistä.
Ja lopuksi suosittelen sitä sammaa mitä eveki, eli puhumista, mutta samaan syssyyn lainaan sitten elinaakin, jotta paraneekohan tuo mies siitä vaihtamallakaan.. Mutta edelleen, paljon tukea sinne!
Mietin pitkään rakentavia kommentteja ja ratkaisuja ongelmaan, mutta tulin siihen tulokseen, että mitä tahansa sanonkin, sillä ei ole merkitystä. Vain ja ainoastaan Sinä tiedät mitä tässä on tehtävä. Luin teksin useaan kertaan ja siitä löytyy montakin ratkaisumallia.
Jokeen vaan! Täytyy tehdä töitä sen eteen ettei jää vain suunnitteluasteelle tuo pulikointi. Viikonlopun aikana varmaan löytyy yhteinen hetki että päästään hullunkiilto silmissä laiturilta veteen ja yhtä nopeasti sieltä pois. =)
Tahtoo kiittää tuesta ja kannustuksesta, ja antaa sitä takaisin sinnepäin.
Niin, ja kuten sillon Sukujuhlan perjantai iltana puhuttiin, emmie oikiasti tiiä mistään mittään, etenkään miesten ajatustenjuoksusta, mutta sen tiiän, että pääasia on, että sulla on hyvä olla. Muistakin se. Halauksia.
Kiitos viisaista sanoista. Ne merkitsevät minulle paljon.
Lähetä kommentti