Sunnuntai, pisarat paljetteina ikkunalasissa

Lauantai meni sellaisissa oikein lajilleni tyypillisissä tunnelmissa hyvässä miesseurassa. Mr Hunt osoittautui paljon jännemmäksi kuin mitä olin ikiomassa tylsyydenpuuskassani ehtinyt tuomita (ja on paras suutelija ikinä, kai sen saa täällä kuuluttaa). Jatkosta ei ole puhuttu - mutta onpa kyllä kihelmöivää odottaa, että soittaako hän tänään.

Olen liian vanha ja väsynyt odottamaan puhelinsoittoa, mutta sovitaan, että sykkeeni nousee hieman siinä vaiheessa, jos/kun puhelin jossain vaiheessa soi. Olkoon siinä riittävästi kevättirppailua.

Äitienpäivänä minua katsottiin kysyvästi suvun kahvipöydässä, tietenkin, serkuksista vanhimpana. Olen kai jonkinlaisessa sukupolvenvaihdoksellisessa vastuussa, mutta onneksi siskoni on minua vain vuoden nuorempi ja kihloissa, joten voin vierittää roolin luontevasti hänelle. Ei silti, minulla on vauvakuume. Wanted: daddy / perfect lover / warrior / husband / lion tamer.

Minua ei ole kutsuttu yksiinkään häihin tälle kesälle. Yhdet tutut menivät lauantaina naimisiin. Eräs ystävä on parin viikon päästä bestmanina. Ja yhdestä luokkakaverista on tulossa tämän kesän morsian. Kaikki muutkin ovat menossa naimisiin, mutta eivät ole vain kertoneet minulle.

Joku alkukevään Antsu lähestyi minua "mitä kuuluu"-tekstiviestillä. Koska olen nykyään mikrogramman aikuisempi niin laitoin jotain luonteetonta ja väritöntä perusjaadijaadijaata, ja viimeisimpään viestiin jätin kokonaan vastaamatta, koska siinä ei ollut kysymysmerkkiä.

En mä itke lemmen tähden, yks kun jättää, luo toisen lähden laulaa Karita Mattila ja tämä tarkoittaa myös sitä, että en anna saman ihmisen itkettää minua toistamiseen, paitsi tietenkin Mr Smithin perään itken ihan niin kauan kuin inspiraatiota täytyy jostain hakea, että saadaan lauluun sanoja.

Horoskooppi sanoi tälle päivälle: If someone challenges you to a game of truth or dare, just smile. You don't need to play -- and if you did, you'd wipe the floor with them. Challenges from the mental to the physical are child's play to you now.

Olen kolmena päivänä syönyt itselleni pahan olon - serkun synttärit, leffailta (Domino oli pettymys), äitienpäivä. Kaipaan bodycombattiin eniten maailmassa. Ja toiseksi eniten sitä että saisi bändin kanssa laulaa rokkia ja keikuttaa pyllyä ja heiluttaa tukkaa. Tsädäm - toiveeni toteutuvat ensi viikolla!

Kuuntelen omaa lauluani - olen päätynyt siihen tulokseen, että se on ihan normaalia, siis oman laulun kuunteleminen. Vaati ihan simppana rohkeutta aluksi edes kuunnella nauhoituksia, kun oma ääni kuulostaa tietenkin ihan hirveältä. Kaikkeen sitä tottuu. Sama kuin että on oppinut hyväksymään oman ruhonsa kun se jumppasalissa pönöttää peilistä.

Joo, pitäisi nauhoittaa vähän lisää biisejä, nämä kolme alkavat vähitellen jo kiertää kehää. Kysyn luvan kitaristilta että saako linkin biiseihin antaa täällä, niin voitte tuntea itsenne vaikka vähän minua paremmiksi laulajiksi jos ette yhtään lämpene.

Ylläni on kummitädiltä synttärilahjaksi saamani oranssi "Elämä on"-paita. Tällä hetkellä se kuvastaa kaikessa korniudessaan olotilaa kirkkaasti. Semmoinen olo, mikä tulee kun syö vähän kermakakkua ja nyhvöttää sohvalla kuunnellen sukulaisten juttuja, pää pehmenee ja ei ole mikään kovin taistelunhaluinen olo. Vähän semmoinen marsumainen olo. Että voisi vaan nököttää purukasassa ja tuijottaa seinää ja keskittyä siihen, että sieraimet laajenevat ja supistuvat hengityksen tahtiin.

Jos kehitän jostain täyden pariston mp3-soittimeen, lähden raahauttamaan itseäni vielä tuonne asfaltille.