Kiima joka järkeä verottaa

Minun pitäisi ehdottomasti hankkiutua luostariin valamaan kirkkokynttilöitä, vaan enköhän niitäkin keksisi käyttää himojeni palvelemiseen ja oman pyhättöni valaisemiseen Jumalan huoneen sijaan. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että ihmisen seksuaalisten tarpeiden tyydyttäminen ei missään nimessä tee hänestä millään tavalla hienostuneempaa ihmistä - se vie lähemmäs primitiivistä, ja tekee puolustuskyvyttömäksi hölmöksi, kuin kännisen, jolta kuka tahansa voi lähes väkivallatta viedä omaisuuden riittävän autiolla kadunkulmalla.

Kyseenalaistan myös termin tyydyttäminen, sillä oman kokemukseni mukaan nälkä senkun kasvaa syödessä. Itsensä yllyttäminen yhä suurempaan himoon on siis syvän kaviouran tallomista noidankehään, josta pääsee pois vain olosuhteiden suloisesta armosta. Eihän kukaan ikuisesti jaksa. Jossakin vaiheessa rasitusvamma kenties katkaisee hyvin jatkuneen putken.

Ihminen voi olla kuin seurakoira, jolta ajan myötä jalostuu pois kaikki vietit - tarkoitan tietenkin yksilön mittakaavassa. Jos ihminen ei ruoki omia halujaan, tarpeitaan - miksi ikinä niitä halutaan sanoa, meneekö semantiikaksi - ne vähitellen unohtuvat. Kaikesta voi vieroittua. Joku on sanonut, että jos on kolme päivää ilman sokeria, ei teekään enää mieli mitään makeaa.

Ihminen, joka tavalla tai toisella pitää itsensä kiiman piinassa - vaikka makeasti masturboiden kaikki päivät, pornon kanssa tai ilman- ei saa koskaan tarpeekseen eikä tule pääsemään eroon pakonomaisesta tarpeestaan. Kenellekään ei varmaan tee hyvää elää jatkuvassa ylikiihotustilassa, oli syy sitten katkera viha tai kiduttava kiima. Miten voisimme olla ilman mitään seksuaalisia signaaleja tässä maailmassa, jossa tunnetusti seksiä tungetaan joka tuutista ja joka tuuttiin? Niin että onko kumma jos seksi ei koko ajan ole mielessä?

Mikä on todellista riippumattomuutta? Perseet olalle riehakkailla känneillä tai aivot pihalle eläimellisellä panolla - hedonismin riemuvoitto. Yksilön itsekontrolli on tietenkin ihana asia, mutta kyllähän jokainen tietää hurmaavan tunteen siitä, että mopo karkaa. Eikö ole ihanaa, kun ei kerta kaikkiaan voi mitään himoilleen? Aivan samalla tavalla olen ravannut erään ystäväni kanssa pitkin Oulun lähikauppoja, kun piti saada hänelle väkisinkin porkkanaleivoksia, joita ei meinannut löytyä mistään. The chase is better than the catch, enpä menisi sanomaan, mutta on selvää, että kun kovasti tekee jotain mieli, se tunne itsessään on jo palkitseva ja mahdollisesti palkitsevampi kuin itse asiassa se mitä muka tekee mieli. Haluaminen on aivan ihanaa. Ja en minä nyt niistä porkkanaleivoksista enää puhu.