Spagetti kiehuu, soijapyörykät sulavat mikrossa. Ihanaahan se on kokata kahdelle (sikäli mikäli tämä puolieinesratkaisu on kokkausta). Olen sydänjuuriani myöten vakiintunut parisuhteeseen, ja vietimme perjantaina juhlallisesti 52. osa-vuosipäivää. Olen löytänyt itsestäni aivan uusia puolia - välillä tuntuu, että olen löytänyt kotiin.
Kämppis päätti toteuttaa pitkäaikaisen uhkailunsa muuttaa synnyinseudulleen Etelä-Suomeen. Seuraamme mielenkiinnolla juonenkäänteitä, miten tämä vaikuttaa minun asumisjärjestelyihini. Vaikka muutokset ovatkin aina rassaavia, olen iloinen Beeben puolesta (rohkea mimmi!) ja toisaalta, tunnen avautuvien ovien raoista ihanan raikkaan tuulenvireen käyvän lempeästi kasvoilleni.
Ensimmäinen työpäivä Kaupunginsairaalassa oli rauhallinen iltavuoro. Parasta antia oli syvällinen keskustelu rakkaudesta yli 80-vuotiaan mummun kanssa. Kannattaa aina kerryttää omaa sydämenviisauttaan sellaisten ihmisten seurassa, joilla on elämänkokemusta. Mummut eivät kukkoile, vaan kertovat tositarinoita. Onko huojentavaa vai huolestuttavaa huomata, ettei ihminen oikeasti koskaan saa tietää mistä tässä on kysymys? Elämässä. Sitä luulee, että kasvaessaan jotenkin viisastuisi. Minun keskusteluni uuden ystäväni kanssa oli paljolti kysymyslähtöistä - vuoropuhelua ja paljon kysymysmerkkejä. Osa retorisiakin.
Nyt odotan, että Jasmine tulee ulkoiluttamasta miestä, jolle sanoin viime yönä, että voisin helposti rakastaa häntä vaikka koko loppuelämän. Olihan sillä skumpallakin osuutta asiaan, mutta taisin silti tarkoittaa joka sanaa. Ei tämä mitään todellista ole edelleenkään. Mies pystyi jo kerran tyrmäämään "tässäkö tämä sitten oli, perkele"-pettymyksennostatukseni pelaamalla korttinsa tismalleen niin kuin tällaisen arkidramaturgin kanssa pitääkin. Uskomaton yksilö.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti