Keskiviikko tai jotain siltä väliltä

Loppui teippi kesken pakkaamisen. Nöööyyy! Luulin lainanneeni teippipidikesysteemin (semmoinen loistava, vähän samannäköinen millä kaupassa pätkitään hintalappuja törppöihin, joo, tiiätte) jollekin ja epäilin vehkeen jääneen sille tielleen. Mutta sitten se löytyikin yläkaapista, puolikkaan teippirullan kanssa. Jesjesjes. Pienet on ilot. Aika paljon noita pahvilaatikoita jo täällä ympäriinsä. Homma etenee. Käytiin veljen kanssa stalkkaamassa uutta kotia, siellä se oli edelleen. Poltteleeko vähän, eipä vissiin.

Selkä on jumissa eilisestä combatista. Käärin eilen kuntonyrkkeilyaikaiset (vuodelta nappi) rannesiteet kätösiin ja olin tosi ninja. Tyyli korvaa puuttuvan tekniikan! (Ei tarvi ottaa tosissaan, sydämeni itkee verta tekniikkarikkomuksista.) Tänään on semmoinen ultimate jumppapäivä mitä ei ole vähään aikaan ollutkaan, eli kävin aamupäivän bodybalancessa ja menen illalla pumppiin ja combattiin. Saa nähä mitä musta on sen jälkeen jälellä.

Kävin koululla palauttamassa yhden tehtävän paperiversion. Siis. Oikiasti! Olin palauttanut tehtävän yli kuukausi sitten sähköpostilla, mutta nyt tuli viestiä, että tehtävä arvostellaan sitten kun opettaja saa sen paperilla. SIIS OIKIASTI. Tämä on tätä nykyaikaa. Kyllähän muilla aloilla on vähän toisin, mutta sosiaali- ja terveysala laahaa vuosikymmeniä jäljessä sekä työelämän että koulutuksen puolella.

Kuinka moni laittautuu kauppaan? Siis eikö lähikauppa ole sellainen mihin saa mennä ihan minkä näköisenä haluaa. Olen monestikin käynyt kaupassa jopa hikisenä jumpan jäljiltä ja mennyt sitten vasta kotiin. Tai rönynnyt kauppaan verkkareissa ja lenkkitakissa. Oikiasti, mitä väliä? Tuli vaan mieleen kun eilen lähdin kauppaan juurikin remuamiskamppeissa ja mieleeni palautui eräs neitimies, jonka mielestä näillä asioilla on jotain helkkarin väliä. Minä sentään osaan pukeutua teatteriin, niin kerta. Tyylitaju ei tarkoita sitä että aina olisi pakkelit naamassa ja tiara otsalla, vaan pukeutumista tilanteen mukaan.

Aika mukavaa, tässä on kolmisen tuntia ennen kuin Bellissima Maria hakee mut combattiin. Vedän omenaa ja aurajuustoa, kun täällä ei oikein ole mitään muutakaan syötävää. Pitänee järsiä paketillinen näkkäriä ettei hyydy kesken kahden tunnin session. Rahaa ei voi muka käyttää kun pitää maksaa se tammikuun vuokra ennen kuin saan uuden kämpän avaimet. Mutta aivan sama, joudun joka tapauksessa lainaamaan jostain, rahat ei tule riittämään ja that's it. Joten pitäiskö sitä käydä kaupassa tänään... Eilen maksoin Siwassa pullopalautuksella ja kympin lahjakortilla, jolla setä osti pois massiivisen näyttöpömpelin (pärjäilen tällä läppärillä nyt sikäli mikäli tämä näyttö jaksaa pelittää).

Eilen ja tänään on ollut valoisampaa, siis ihan konkreettisesti tuolla pihalla. Aika ihanaa. Ei mua haittaa lumenpuute, mutta jatkuva pimeys. Joulu on ens viikolla, mutta en ole oikein moodissa. Tunnen olevani koko ajan jotenkin henkisesti jälkeenjäänyt, pari kuukautta jäljessä.

Mun ongelmat on aivan mahtavia. Kuten tämä juurikasvu ja silmille kasvava etutukka. Perjantaina otetaan kuva aamusella siihen Lifestyle-lehden juttuun, ja mulla on tää kamala juurikasvu ja iiiiiik, pakko laittaa joku jenkkihuivi tai combat-adrenaliinihuivi päähän. Aika pervoa sanoa, mutta rakastan näitä hurmaavia, pieniä pulmiani. Ens viikolla on tukkalääkäri, sitten pitää keksiä jokin uusi murheenkryyni.

Radiossa soi Hard Rock Hallelujah. Tulee kesä mieleen, töissä aina piti laittaa telkkaria isommalle kun tämä soi Voicella. Ja työmatkapyöräilyillä tuli tätä myös kuunneltua. Oi kesä, oi paska heinäkuu. En kaipaa! Ollutta, mennyttä, takaisin tullutta. Olen ahne ja kärsimätön, mutta tämä mitä tällä hetkellä on enemmän kuin olen pyytänyt.

OLEN SIITÄ JOKA PÄIVÄ NIIN KIITOLLINEN, ETTÄ PAKAHDUN.

Joskus ajattelin onnenhetkistäni, että "en ansaitse tästä puoliakaan". Nykyään tuntuu, että ansaitsen jokaisen suloisen silityksen ja lämpimän katseen, joita saan joka ilta. Meni tili sen verran miinukselle tuossa taannoin aikoina muinaisina.

Hetket ovat lumihiutaleita, jotka sulavat iholta olemattomiin. Mitään ei ole luvattu ikuiseksi. Jotenkin haurasta. Olenko vähän päästäni vialla, mutta olen kiitollinen kaikista ruoskalta tuntuneista opetuksista. En voisi kuvitella, mitä on olla rakastamatta maailman ihaninta. Kontrasti sen tekee. Absoluuttisesta nollapisteestä tähän, sulan koko ajan, tämä ei tuntuisi tältä, jos takana ei olisi niin kipeää ja itkuista. Kieroa, kieroa. Mutta ihmisen luonne... tajuaa vasta sitten kun menettää. Olkaamme siis kiitollisia, me, joilta ei viedä kokonaan, vaan pelotellaan ja opetetaan. Opi arvostamaan.

Onnellinen, eikä mitään muttia.