What ever - that's cool

APUA APUA APUA.

Sitä on ainakin tarjolla! Kun tarpeeksi kovaan ääneen märsyää!

Menin pokkana kouluun, mutta repesin täysin ja yksi opettaja vietti iltapäivän kanssani yhdessä tyhjässä toimistohuoneessa. IHANA IHMINEN. Opettaja soitti lääkärille ("ei, ei ole koulukuntoinen"), jolle minulla on aika perjantaina, ja sai puhelinajan varattua jo tälle iltapäivälle. Opettaja konsultoi myös erästä koulun opettajaa, joka on psykologi. Hän sanoi, että on samaa mieltä, että pelkkä ODL:n kuntoutusprojektissa oleminen ei minulle riitä. Keskiviikkona on palaveri opon ja kuntoutusprojektin vetäjän kanssa. Opettaja varasi minulle ajan kriisikeskukseen, se on huomenna. Maailman ihanin suostui, kun ehdotin että menisimme yhdessä.

Sairaslomaa tämä viikko. Ehkä koko loppukevät.

"Mää laitan tähän diagnoosiksi että masennus, en kirjoita mitään vaan laitan vaan kirjainkoodin."
"Aivan sama, enköhän mää oo masentunut".

Lääkäri kysyi puhelimessa pysynkö hengissä huomiseen. Eipä kyllä ollut käynyt mielessäkään ettenkö pysyisi.

Labratulokset olivat tulleet. CRP, hemoglobiini, valkosolut, kilpirauhasarvot, kaikki ihan normaaleja.

Maailman ihanin vei pyynnöstäni tavaroitaan pois. Jäi tänne vielä jotain. Mutta idea on väliaika - kahvia ja pullaa. Minä tarvitsen nyt omaa rauhaa, rauhaa, rauhaa. Itsetuntoa, itserakkautta, tervettä itsekkyyttä, itsenäisyyttä. Tällainen ihmisenraato ei voi pitää huolta kenestäkään, ei omista asioistaan eikä muiden. Olen todella huolissani Maailman ihanimmasta, todella huolissani, koska silloin kun minä rääyn apua, hän käpertyy ja uskottelee kokoavansa itse itsensä, pärjäävänsä omillaan. Kaunis ajatus, mutta kovin petollinen.

I love you, but I love myself more.