[varoitus: seuraava sisältää voimasanoja]
Paskanko väliä ja vittuakos siitä! Sillä asenteella pääsee yli monesta tilanteesta, jossa kaipaisi lajitoverin hyväksynnän suurempaa ilmaisua. Ja tilanteesta, jossa pieni kämmi meinaa jäädä painamaan mieltä. Niin kuin että olin sopinut jumppapalaverin keskelle meidän "tyttöjen päivää", joka on huomenna, eli siis pidetään kivaa äitin ja siskon kanssa. Piti sitten siirtää se palaveri. Olen nykyään tosi huono aikatauluasioissa ja sovinkin ihan vain pakolliset tapaamiset.
Sitä jää helposti miettimään mitä toinen tarkoitti jollakin mitä sanoi tai jätti sanomatta. Samaten että kuinka pöljänä sitä joku pitää tai ei pidä, kun nyt menin tekemään tai sanomaan jotain. Ei ketään oikeasti kiinnosta, ja jos kiinnostaa, niin hankkikoot hamsterin tai oman elämän. Voi olla, että sillä toisella on mielessänsä oman elämänsä ongelmat, ja siksi ei lähde lentoon sinun mielenkiintoisista jutuistasi ja jättää ehkä jopa heipan sanomatta, kun lopulta lähdet kälppimään.
Onnellinen jälleennäkeminen. Olin hukannut avaimeni ja päättömän etsimisen jälkeen löysin ne repun pohjalta. Josta olin siis katsonut jo ainakin kolme kertaa. Tämä kertonee jotain suurpiirteisyydestäni, tai sitten ei.
Everybody gimme some noise! Eilen oli aivan käsittämättömät fiilikset bodycombatissa. Pikkasenko se on niin oikea paikka mulle. RRRGGGH! Tänään Beauty Centerille. Oulunsalon liikuntakeskus tuntuu jostain syystä kotoisalta. Ehkä sen takia, kun muutamat vakiosoturit siellä tuntuvat jo niin tutuilta. Heidän näkemisensä kerta toisensa jälkeen lämmittää sydäntä. Ehkä se on jotain hyväksynnän hakemista sekin - he tulevat sinne kerta toisensa jälkeen, vaikka tietävät että se olen minä joka siellä hästää edessä. Tai jopa juuri siksi että se olen minä. Täysin laiton ja itseä nuoleskeleva ajatus.
Combatissa sitä saa huikeasti kiksejä, kun päästää itsensä täysin lieasta, antaa itsensä huutaa ja riehua sydämensä kyllyydestä ja käyttäytyä kuin mikä lie sekopää. Se on vapauttavaa, ja paljon auttaa ohjaajan rooli. Ohjaaja saa esittää vähän hullua, ja kukaanhan ei tiedä olenko oikeasti niin hullu kuin miltä parhaimmillani vaikutan. Olen minä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Hei.
Itseasiassa olen omistanut sen lääkityksen jo puoli vuotta, enkä ole moista mihinkään hylkäämässä. Mase on kovasti jäämässä taakse, sillä tällänen olo oli viimeksi kun koko paska alkoi viisi vuotta sitten. Mua vaan oikeesti pelotti systerin puolesta, muuten on melkeen kaikki kondiksessa.
//Niina
Heipä sullekin,
olen saanut kirjoituksistasi jatkuvasti todella tuskaisen kuvan - pistää miettimään seurataanko lääkityksen vastetta jatkuvasti ja asiantuntevasti. Eikä se että asiat olisivat näennäisesti hyvin tarkoita että ei voisi olla masentunut. Hyvä jos sinulla on asiat parempaan päin ja olet löytänyt tien jota kulkea. :) Susta saa sellaisen sinnikkään kuvan, että olet fiksu ihminen, mutta kirjoituksissasi kerrot miten väsynyt olet ja kun paukut on loppu ei fiksukaan ihminen löydä selviytymiskeinoja.
Auringoisempia kirjoituksia sinulta odotellen... ;) Kaikkea hyvää!
Lähetä kommentti