Ei, kaikki ei aina ole hauskaa.

Kylläpä tuntuu maanantailta. Eilen märisin kun oli vähän märistävää. Aivan yllättäen, mutta tietenkin aamuyöllä, kun ei pitäisi keskustella mistään vakavista aiheista. Ei, kyse ei ollut mistään mitä ei voisi korjata tai mitään dramaattista, eikä kukaan ole tehnyt mitään väärin. Tämä on tätä parisuhdetta. Ne asiat tulevat vain niin nurkan takaa, aina. En minä silti stressaa tyynestä ennen myrskyä - ei jokainen tyyni tyven ennusta jotain... Se vain tuntuu niin epäreilulta, että ruusuilla tanssimisessa on piikkinsä.

Itkeminen kyllä se auttoi oloon, mutta pää on kipeänä varmaan neljättä päivää. Luulen, että joku jumi on taas selässä, ja se heijastaa niin että kaikki tärähtely tuntuu oikealla ohimolla. Täytyy varata aika hierojalle, oikiasti.

Ketuttaa ihan suunnattomasti kun en ollut viikonlopun larpissa. Se olisi ollut varmasti aivan mahtava. Lähinnä siksi, että kaipaan kaikkia niitä ihmisiä. Käykö tässä niin kuin muissakin vanhoissa harrastuksissani - en uskaltanut jossakin vaiheessa enää jujutsutatamille, en takaisin ratsaille...? Kun aikaa vain oli kulunut liikaa. Larppaaminen vain on aivan asia erikseen - paitsi, että kaipaan vaarallista kaksoiselämää, parasta ovat ne ihmiset, joita kaipaa hieman sekavinkin tuntein, koska heistä on saanut joskus yliannostusta heidän hyvine ja huonoine puolineen.

Rukoilin eilen illalla ja minä en usein rukoile. Pyysin, että setäni paranisi tai pääsisi lepoon. Niin, raadollista. Mutta hänen itseäänruokkiva noidankehänsä on epätoivoisin tarina, jota olen päässyt tai joutunut sivusta seuraamaan. Ei enää aamuyön puheluita, joihin en halua vastata, koska tiedän, että hän haluaa vain kertoa, miten paha hänellä on olla. Eilen hän soitti ja pyysi Maailman Ihaninta puhelimeen, mutta olin torinrannassa veljeni kanssa. Kun kysyin mitä asiaa hänellä olisi, vastaus oli että mitä se mulle kuuluu. Kaiken sen jälkeen mitä olen kestänyt tuolta ihmiseltä sytyttämättä siltaa tuhannen rovioksi, saan edelleen tuollaista kohtelua.

Rakkaimmilla lähipiirissäkään ei mene kaikki ihan nappiin. Noita saakelin ihmissuhdesolmuja.

Olemme katsoneet Maailman ihanimman kanssa Dexter-sarjaa, joka alkaa Nelosella syksyllä. En tiedä jaksaisiko sitä katsoa vain yhden jakson viikossa, meillä on mennyt kahdeksan jaksoa parin illan aikana. En ole maailman kärsivällisin ihminen. Mutta, Dexter on aika koukuttava sarja. Olen katsonut myös Täydellisiä naisia, kolmatta kautta, samalla kun leivon ja silitän ja siivoan ja teen muita kotirouvamaisia elkeitä. Aika mukavaa.

Olen normaali ihminen ja minulla on normaalien ihmisten ongelmat. Joku varmaan kuvittelee, että käsittelen kaikki negatiiviset tunteeni (voivatko tunteet olla negatiivisia - vai ovatko ne vain tunteita?) silppuamalla päälle jeejee-parmesaania ja se siitä. Mutta kyllä tämä on ihan perseestä tämä minunkin elämäni välillä.

Ajattelin mennä nyt väkisin suutelemaan avomiestäni ja pistää tämän päivän raiteilleen. Samperi. Hyvää lomaa viikko jäljellä.