Elä putoa kauas puusta

Miten jollakin voi olla tässä iässä ikäkriisi? Siis siitä, miten sitä vanhenee ja elämä on kohta ohi. Miten muut ovat saavuttaneet paljon enemmän - tai miten itse on saavuttanut jo kaiken ja nyt ei auta kuin odottaa rupsahtamista. Ettei tullut tarpeeksi vilauteltua silloin kun ei vielä ollut selluliitteja tai mentyä silloin kun vielä oli vientiä.

Tai miten sitä on saanut haaskattua niin kamalan monta vuotta ihan turhaan ja ei ole saanut ihan mitään aikaiseksi. Tai miten elämällä ei kertakaikkiaan ole enää juuri mitään annettavaa.

Moni rupeaa jo tässä iässä märisemään kadonneen nuoruuden perään. Tiedän testanneeni tarpeeksi monta miestä, juoneeni tarpeeksi monet humalat, rei'ittäneeni riittävän määrän ruumiinosia metallirenkuloita varten, pitäneeni napapaitaa (kiitos, että sain elää nuoruuttani 90-luvulla), tehneeni kaiken sen minkä olen halunnut antamatta minkään estää, katumatta yhtään mitään. Se on luonut luottamuksen, että elämää on eletty ja enemmänkin päästelty kuin säästelty.

Minulla on takataskussa järkyttävän kauniita kuvia hetkistä, joita ei minulta voi kukaan ottaa pois. Siellä on sumuinen yö sillalla, siellä on tulipalon hehku kasvoilla, siellä juoksen pakkasenkylmä ilma keuhkoissa, siellä istun karsinan seinää vasten ja katson kun heppa syö heinää, siellä minut nostetaan taivaaseen ja paiskataan maahan ja kannetaan taistelukentältä suojaan, siellä minulle lausutaan rakkaudentunnustuksia ihan liian myöhään... Siellä ovat kaikki hetket, jotka saavat minut ihmettelemään, miten jonkun mielestä elämä on tylsää tai tympeää.

En usko, että jossain vaiheessa yllättäisin itseni ajattelemasta "mitä helvettiä olen mennyt tekemään, ei tämä ole sitä mitä olisin halunnut". Olen yhtä aikaa kuitenkin nähnyt asiat pitemmällä tähtäimellä ja harkinnut kaiken. Itseasiassa nyt on se paikka, kun taputan itseäni olkapäälle ja sanon: "Olet pelannut aika hyvin, beibe".

Äitini täyttää tänään 50 vuotta ja hän on nuori, hoikka, hauska ja hemaiseva - kaikkea muuta kuin kulahtanut tai kalkkiintunut täti. Äitini pesee bodycombatissa puolta nuoremmat ja nostaa pumpissa isommat painot. Hänen ikinuori äitinsä käy salilla ja joogaa. Vanhempani ovat välillä hämmentävän hyvin perillä tästä päivästä - kuinka monen muun isä osti Rihannan uuden levyn, itselleen? Isovanhempani osaavat käyttää sähköpostia, ihan vain esimerkkinä siitä kuinka pihalla he eivät ole. Voin keskustella heidän kanssaan melkein mistä tahansa kääntämättä nykysuomea muinaiskielille.

Ei minua pelota tästä kypsyä, koska mallinani ei ole yhtään katkeroitunutta elämänpieksemää reppanaa. Kaikki ovat vain loistavia esikuvia siitä, miten hieno minusta voi tulla. Toivon myös, että minusta tulisi joskus omille lapsilleni ja lapsenlapsilleni yhtä tärkeä kuin vanhempani ja isovanhempani ovat minulle.

Olen 26-vuotias penikka. Vaikka olen jollakin tavalla ihan ikäiseni tasolla - naimisissa, odotan esikoista, opiskelen ammattiin-, niin kaikenkaikkiaan olen kaikessa pitkän tien alussa. Olen aloittelija avioliitossa, vauva on vielä sikiö ja tulevassa ammatissanikin olen täysin märkäkorva.

Tiedän myös, että tuleva äitiys ja ammattiin valmistuminen ja rouvana toimiminen ei estä mitään hauskaa. Äidin ei tarvitse olla ilmeetön harmaa haamu, jonka ainoa tehtävä on lusikoida sapuskaa ääntä kohti seuraavat parikymmentä vuotta. Sairaanhoitajan ei tarvitse olla itsensä työhön hukuttava marttyyri, jonka elämäntehtävä on hoitaa kiittämättömiä ihmisiä ylimielisen lääkärin käskyttämänä. Rouvashenkilön ei tarvitse pidättäytyä viattomasta flirtistä - eikä hän voi missään nimessä huokaista helpotuksesta ja antaa itsensä rupsahtaa, kun on kerran saanut jo miehen koukkuun.

Voisivatko nämä käsitykset kuitenkin olla syynä siihen, miksi monet ihmiset pelkäävät sitoutumista? Perhettä ei voi perustaa, koska se on oman yksilöllisyyden ja persoonan kuolema? Säännöllinen päivätyö tappaa luovuuden? Itselleen eläneestä ihmisestä tulee työnantajan, puolison ja lasten tarpeita tyydyttävä sieluton orja? Ihminen uhraa itsensä ja menettää syvimmän olemuksensa täyttäessään muiden hänelle asettamat vaatimukset alistuneena kohtaloonsa, jota ei kannata vastustella, koska käytännössä peli on jo pelattu ja elämä ohi?

Minä uskon paradoksiin, että ihminen voi yhtä aikaa olla järkevä ja boheemi, villi ja vastuullinen, dekadentti olematta tuuliajolla.

Tulevaisuus on täynnä lupauksia. Työputki-eläke-hautapaikka? Ei, ei, ei! Minulla on pitkä lista asioita, joita haluan tehdä. Mikään ei ole vielä liian myöhäistä - joillekin asioille on liian aikaista. Kaikella on aikansa. Minä aion pitää kovaa ääntä vielä pitkään. If it's too loud, you're too old.