Kirjastosta lähti tänään luettavaksi Irene Kristenin "Itsensä näköinen ihminen". Neuvolaa odotellessa ahmaisin jo puolet helppolukuisesta, ehkä minun makuuni liiankin yksioikoisesta, mutta ihan antoisasta kirjasta.
"Itsensä näköinen ihminen auttaa lukijaa pohtimaan, elääkö tämä oman kokoista elämää fyysisesti, psyykkisesti, sosiaalisesti, seksuaalisesti ja henkisesti. Nykyaikana elämme jatkuvaa puberteettia: tiedämme suurin piirein mitä tahdomme ja toimimme sen mukaan, mutta annamme muiden kantaa seuraukset. Kyllästymme helposti parisuhteissa, tavoittelemme täydellistä vartaloa, joogaamme, koska se on trendikästä. Emme riitä itsenämme. Haluamme olla rakastetumpia ja halutumpia.
Pukeudumme, ajattelemme ja olemme siten, kuten ajattelemme muiden tahtovan. Samalla käännämme itsellemme selkämme, vaiennamme omat toiveemme, joten olemme levottomia ja elämäämme tyytymättömiä.
Irene Kristeri on psykoterapeutti ja kouluttaja. Kristeri on perehtynyt erityisesti itsetuntoon ja tunne-elämään liittyviin aiheisiin. Hän on aiemmin kirjoittanut muun muassa teokset Tunteet ja syöminen (2003), Vahvaan vanhemmuuteen (2002) sekä Tule lähelle, mene pois - rakkaus ja riippuvuus parisuhteessa (1997)."
Neuvolakäynti. Rv 33+2. Kaikki hyvin täällä. Verenpaine 105/65, hemoglobiini 135. Paino oli pysynyt edelliskerrasta samassa, tai itseasiassa oli jopa parisataa grammaa vähemmän. Ei tarvisi minun puolestani tullakaan enempää... Ensi viikolla on jo ns. synnytystapa-arvio eli lääkärikäynti, jolloin nähdään pitääkö käydä äitiyspolilla katsomassa minkä kokoinen megabeebe sieltä on tulossa. Olisi kyllä mukava käydä ultrassa, jos saisi vaikka tietää että odotetaanko tyttöä vai poikaa.
Tällä viikolla kun pääsisi bodypumppiin ja vesijumpalle, niin olispa kyllä. Vähän meinaa flunssaa pukata, että tänään ei ainakaan urheilla. Kävin eilen balancessa, ja se teki hyvää perjantaina pumpissa kangistuneille reisille.
Hirmu mukavaa kun vauva muljuaa masussa. Voi pieni. Olen kuullut paljon vauvauutisia viime aikoina. Osa on haluttuja, osa tervetulleita vahinkoja... Olen iloinen siitä, että meidän vauva on alusta asti ollut haluttu, odotettu, 100% täsmäiskusuunniteltu. Elämässä sattuu paljon asioita, joita ei voi hallita, mutta jos en itse olisi tehnyt päätöstä saattaa mussukka alulle, niin tuntuisi kyllä siltä että virta vie kaarnalaivaa. Kuinka paljon elämää pystyy hallitsemaan? Jos heittäytyy siihen, että millekään ei voi mitään, niin mitä hyötyä on unelmoida, suunnitella, tavoitella yhtään mitään? Suhtautuuko asioihin eri tavalla, jos ne saa haluamatta? Yllätyksenä ja pyytämättä?
Osaammeko olla kiitollisia siitä, mitä saamme ilman tuskastelua? Niin kuin vaikka siskoista ja veljistä? Heidäthän on annettu ilman, että olemme itse pyytäneet. Parhaat asiat ovat usein sellaisia, jotka saa pyristelemättä. Auringonpaisteisen syksyisen iltapäivän saa vaikkei pyytäisi - mutta on jokaisesta kiinni nauttiiko siitä, vai vetäytyykö pimeään vetäen verhot ikkunan eteen.
Päivän oivallus: Jos käyttää hirveästi energiaa päästäkseen seuraavaan tavoitteeseen, voi unohtaa sen mitä on jo saavuttanut. Tai ainakaan ei ole aikaa nauttia siitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti